Vaikka kotisivuilta nyt kaikki mahdollinen info löytyykin, tai pitäisi ainakin, tai ainakin tulee joskus löytymään, niin kirjailempa muutaman rivin tänne bloginkin puolelle.
Olen -81 syntynyt alkujani Sotkamolainen. Koiraharrastusten ja erityisesti agilityn parissa olen nyt toiminut kahdeksan vuotta ja risat. Olen lapsesta asti pitänyt itseäni koiraihmisenä, vaikka saimme perheeseemme ensimmäisen oman koiran vasta ollessani 8-vuotias. Isä otti tuolloin metsästyskoirakseen punaisen irlanninsetterin Sessin (Fowlers Iris), joka tuli meille tavallaan sattumien summana, vaikka rotu olikin valmiiksi päätetty.
Itse taisin haaveilla noihin aikoihin yorkshirenterrieristä, persikan värisestä villakoirasta (!), tanskandogista ja monesta muusta, mutta Sessi kyllä tyydytti minun kauneuden kaipuuni täysin. Se oli myös raisu ja vilkas, omapäinen ja älykäs, vaikka kyllä sille kovasti silti koetetiin opettaa käytöstapoja. Sessi matkassa kuljettiin syksyt metsäreissuilla ja marjastamassa. Se kuitenkin kuoli auto-onnettomuudessa omalla pihatiellä jo 2,5 vuotiaana. Ensimmäisen koiran kuolema niin nuorena oli kova isku koko perheelle ja suru oli valtava. Pienet yksityiskohdatkin onnettomuuden ajoilta ovat painuneet syvälle mieleen ja muistelemme Sessiä aina lämmöllä.
Itse taisin haaveilla noihin aikoihin yorkshirenterrieristä, persikan värisestä villakoirasta (!), tanskandogista ja monesta muusta, mutta Sessi kyllä tyydytti minun kauneuden kaipuuni täysin. Se oli myös raisu ja vilkas, omapäinen ja älykäs, vaikka kyllä sille kovasti silti koetetiin opettaa käytöstapoja. Sessi matkassa kuljettiin syksyt metsäreissuilla ja marjastamassa. Se kuitenkin kuoli auto-onnettomuudessa omalla pihatiellä jo 2,5 vuotiaana. Ensimmäisen koiran kuolema niin nuorena oli kova isku koko perheelle ja suru oli valtava. Pienet yksityiskohdatkin onnettomuuden ajoilta ovat painuneet syvälle mieleen ja muistelemme Sessiä aina lämmöllä.
1993 kesällä haimme Etelä-Suomesta irlanninsetteri narttu Lenin (Hoophill Kathleen). Lenin kanssa aloitin harrastamaan agilitya sen ollessa n. 2-vuotias. Se oli kuitenkin enemmän äitini koira ja agilitytreenit, joissa yhdessä kävimme vuosina -95, -96 (vain kesäisin) loppuivat usein siihen, että Leni lähti nostamaan sorsia läheisestä lammesta sen sijaan, että olisimme harjoitelleet kujakeppejä. Mutta metsäkoirahan se ensisijaisesti olikin. Seurassani Sotkamon Koiraharrastajissa treenasi noina vuosina myös toinen irlanninsetteri ja muistan kun silmät pyöreinä katselin, miten he osasivat mennä kokonaisen pujottelun alusta loppuun! Lenin kanssa kuitenkin muistelen käyneeni jopa yksissä möllikisoissa joissa sijoituttiin kolmansiksi ja päästiin siis palkinnoille :) Se taisi jopa suorittaa kaikki vaaditut esteetkin, oikeasta järjestyksestä en ole aivan varma. Lenillä sattui kuitenkin tulevina vuosina sairastelua toisen perään, niin että harrastaminen jäi. Leni hyvästeltiin syksyllä 2000.
Seuraavana kesänä perheeseen tuli taas uusi nelijalkainen jäsen, koska isä kaipasi metsäkaveria. Kolmas koira perheessämme oli irlanninsetteri uros Lukas (Wild Nelly's Lukas) jonka kanssa minullakin oli suunnitelmissa paljon. Elämä kuitenkin vei mukanaan ja muutin kotoa pois aina talvisin seuraavien parin vuoden ajan ja näin Lukasta vain kesäisin. Sen jälkeen muutin opiskelujen myötä Ouluun, mutta tiesin, että kun elämän tilanne antaa taas myöden, tulee agility takaisin sen ensimmäisen oikeasti oman koiran myötä...
Lukas eli vanhempieni luona aina jouluun 2014 asti, jolloin sen takajalat eivät enää oikein jaksaneet ja se päätettiin päästää ikuisille metsästysmaille 13,5 vuoden iässä. Lukaksella oli jo jonkin verran kaihia ja kuulossakin vikaa, takajalat tosiaan eivät enää toimineen aina kuten piti. Silti se nautti loppuun asti jokaisesta metsäretkestä kuten irlanninsetterin kuuluukin
Lukas eli vanhempieni luona aina jouluun 2014 asti, jolloin sen takajalat eivät enää oikein jaksaneet ja se päätettiin päästää ikuisille metsästysmaille 13,5 vuoden iässä. Lukaksella oli jo jonkin verran kaihia ja kuulossakin vikaa, takajalat tosiaan eivät enää toimineen aina kuten piti. Silti se nautti loppuun asti jokaisesta metsäretkestä kuten irlanninsetterin kuuluukin
Sattumusten seurauksena vuosia myöhemmin päädyin seurustelemaan miehen kanssa jolla oli oma koira, rottweiler Opa. Sinkkuudesta luopumisen kriteerinä noihin aikoihin taisi olla että miehellä tulisi olla oma auto tai voisi se vaihtoehtoisesti myös soittaa kitaraa, mutta Esalla oli siis auto ja koira. Ja onni on koiria harrastava - tai edes niistä pitävä puoliso. Esa olikin kovasti koiriin päin jo valmiiksi, sillä hänen äitinsä kasvatti koiria ja näyttelyissä ja kisoissa sekä muissa koiramaisissa harrastuksissa oli tullut käytyä jo useita vuosia. Ja niinhän siinä kävikin, ettemme olleet ehtineet tunteakaan kuin vajaan vuoden, kun meillä oli jo pentu varattu eräästä Ruotsalaisesta parsonrussellinterriereitä kasvattavasta kennelistä. Aika vastuutonta... mutta maailman paras Foxy tuli meille kesäkuussa 2007.
Parsoniin päädyttiin sen aktiivisen luonteen ja pienen, ehkä rähjäisenkin, mutta terveen ulkomuodon vuoksi. Vilkas, muttei mahdoton, terverakenteinen eli soveltuu agilityyn, iso luonne mutta kompakti ja jämäkkä olemus, jota ei tarvinnnut pelätä liiskaavansa hetkellä millä hyvänsä. Esa halusi luonnetta ja kokoa, minä halusin vain jonkun jolla voi mennä agilitya! Shelttikin olisi varmaan kelvannut, mutta eipä tullut mieleen (ja ei se Esalle olisi kelvanut). Minulla oli mielessä tuolloin jokin spanielityyppinen ratkaisu, mutta Esalla ei. Olen kyllä välillä myöhemmin miettinyt, olisinko lie sittenkin ollut enemmän sheltti-ihminen? Mutta eihän nyt ole enää paluuta :) Parson on kuitenkin huomattavasti monipuolisempi harrastuskoira ja sitä ei tarvitse sukia (vaikkakin vihaan (Joren = huono karva) nyppimistä!). Mahdollinen riistäviettikään ei pelottanut ja russelityyppisiä koiria näki monesti seurakoiran virassa, vaikkei se muutoin tuttu rotu ollutkaan. Tiedossa oli myös, että agility vie mehut rankimmaltakin riekkujalta, joten päätös tuntui todella hyvältä, we can do it! (ja voin nyt sanoa, että päätös oli aivan oikea ja Foxy oli juuri oikea meille)
Perheeseen on lyhyessä ajassa (2007-2015) mahtunut 7 koiraa, vaikka koiraluku nyt onkin 3 ja siinä se vaikuttaisi pysyvän, jos kaikki voivat jatkossakin hyvin. Itselle on tosi tärkeää, että laumanjäsenet voivat niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Ja jos se ei tunnu olevan mahdollista, olen ennemmin etsinyt koiralle uuden kodin, vaikka jokainen onkin ollut rakas perheenjäsen.
Aluksi meillä oli siis vain rottweiler Opa 6v sekä parson Foxy. Niinkin pian kuin vuoden päästä Foxyn syntymästä meille rantautui toinen parson, vuoden ikäinen kodinvaihtaja Rommi (2008), koska Esakin oli vailla omaa harrastuskoiraa ehkäpä jopa agilitya varten. Rommissa oli kyllä potentiaalia harrastuskoiraksi, mutta myös moneksi muuksi, eikä aloittelevalla koiraharrastajalla kuinkaan riittänyt paukut sen kouluttamiseen jälleen yhteiskuntakelpoiseksi :( varsinkaan kun koirankouluttaminen tuohon aikaan oli lähinnä räminäpurkkia ja johtajuuden korjaamista... eikä Rommi siis loppujen lopuksi saattanut asettua ollenkaan meidän perheen vilkkaaseen tyyliin, sen itsekin ollessaan niin vilkas, ja julkisissa harrastuksissa ei käyty oikeastaan ollenkaan.
Rottweiler Opan kuoltua 2008 syksyllä meille tuli kolmas parson Lisa ( alkuvuodesta 2009) minun kasvatushaaveideni vuoksi, silloin tuntui, etten teettäisi Foxylla välttämättä pentuja ollenkaan. Tällä kolmen parsonin laumalla elettiin melko pitkään ihan hyvin, kunnes perheeseen tuli lapsia ja muutimme naapurustoon, jossa oli oikeasti naapureita, Rommi alkoi stressaantumaan entisestään ja etsittiin sille viimein parempi koti, jossa se edelleen tyytyväisenä elää. Ihana oli tuolloin kuulla, miten kuuliainen ja kiltti poika Rommi uudessa on ja miten hyvin ollaan se koulutettu, vaikka itsestä tuntui Rommin kanssa ollessa kaikelta muulta!! Aina se ei vain toimi.
Rommin muutettua pois Esalle kokeiltiin harrastuskoiraa paremmalla onnella Foxyn urospennun muodossa, kyseessä siis meidän Jore (2010) (Joo, ei enää Esalle harrastuskoiria, sen olemme oppineet). Tällä kolmen parsonin laumallakaan ei ehditty elää kuin parisen vuotta, kun Foxy kuoli auto-onnettomuudessa (2012) ja sen seuraajaksi löydettiin lopulta vuoden perästä parson Igsy (2013).
Igsy sattui olemaan maailman paras parson, se vaan on. Täydellinen. Ja ehkäpä juuri sen vuoksi sen täydellisyydestä saa nykyisin nauttia ystäväni, jonka luokse Igsy muutti keväällä 2015. Se ei käynyt jalostukseen eikä harrastuksiin sairauksien vuoksi ja vaikka se on maailman helpoin ihan vaan kotona ja mukana kaikessa, se ei kulkenut mukana Lisan kanssa, vaan tytöt tappelivat ihan tosissaan, kuten terrierinartut nyt vaan tappelee - ja pienimmästäkin vihjeestä, tai vihjeettömyydestä, niitä ei siis voinut pitää yhdessä ollenkaan. Joten Igsysta tuli meidän perheen toinen uuden kodin löytänyt koira. Ja jotta luvut vastaisivat toisiaan, toinen ottokoiramme tuli meille keväällä 2014, vääränrotuinen bordercollie Manu.
Manu tuli meille sukulaisten kautta ja se on minun ensimmäinen iso koirani (vaikka olihan meillä Opa, mutta se oli Esan). Nykyisin koiria on siis kolme, jos joku ei pysynyt laskuissa: Lisa, Jore ja Manu. Manu ja Jore elävät meillä myös koko ajan erillään, mutta niiden uudelleen sijoittaminen ei tunnu vaihtoehdolta ja siksi ollaan nyt jatkettu näin. Jore ei ole hermorakenteensa vuoksi myöskään harrastuskoira ja Manunkin harrastusten eteen olen saanut tehdä töitä ja koetan tehdä edelleen.
Joku on ehkä myös huomannut, että olen tässä koirataipaleeni alkusijoillakin jo ehtinyt "kasvattaakin". Yllyttimenä on lähinnä toiminut miehen suku, painostus ja sukurasite tai jotain ;) Ja sitten oma perinpohjainen kiinnostus kaikkeen mahdolliseen. Kasvattajana olen pyrkinyt olemaan avoin, ehkä vähän kiusallisenkin avoin, mutta sitähän tämä on. Kasvatustyössäni pyrin tuottamaan sellaisia koiria, joiden kanssa haluaisin elää ja harrastaa itse. Omiani katson hyvinkin kriittisellä silmällä, mutta kyllähän se kokemattomuus varmaan kasvatustyössä näkyy. Neuvoa olen tosin aina pystyessäni kysynyt useammaltakin kokeneelta taholta, että ihan itsekseen en minä (eikä varmasti moni muukaan aloitteleva) lähde jalostusratkaisujani vielä tekemään. Kasvatteihini ja erityisesti kasvattieniomistajiin olen äärityytyväinen!! :) Iso kiitos teille jokaiselle.
Olen kisannut agilityssa vuodesta 2008 lähtien ja minulla on ollut kaksi kisakoiraa, Foxy ja Lisa, tänä vuonna korkataan kisakentät myös ison koiran kanssa, hui! Aloitin agilityn kouluttamisen omassa seurassa apukouluttajana vuonna 2009. Kouluttanut olen kesät ja talvet siitä lähtien. Oma seurani on Arctic Agility Team ry Keminmaassa. Seuratoiminta on myös vienyt mukanaan ja olen istunut seuramme johtokunnassa pian neljä opettavaista, toimintarikasta vuotta. Oma seura paras seura!
Blogin avulla pystyn kertomaan julki tuntojani halutessani ja pyrin täälläkin aina olemaan rehellinen siinä mitä sanon. Saatan tosin olla ajattelematonkin, enkä ole oikein asiantuntija missään (en ainakaan koe olevani) mutta pohdin mielelläni asioita ja tulenkin hyvin usein aina johonkin johtopäätökseen, jonka saatan tosin myöhemmin lisää pohtiessani kumota. Joten blogin kirjoituksia kannattaa lukea suodattaen. Suurin osa on vain tavallisesta elämästä koirien kanssa ja osa taas vain omia ajatuksia koiraharrastuksesta. Harrastushan tämä vain on, ainakin monen muun mielestä.
Erityisen kiinnostunut olen koirien terveydestä ja huollosta, varsinkin agilityn silmin katsottuna. Luonteen ja käytöksen pohtiminen kuuluu myös lempipuuhini sekä hyvässä että pahassa... Koirien hyvinvoinnista kiinnostuin erityisesti niihin aikoihin kun otettiin meille Rommi (2008-2010, se tuli meille kodinvaihtajana ja muutti vielä toiseen perheeseen meiltä) ja myöhemmin lisää Lisan myötä, kun huomasin, kuinka erilaisia voivat kaksi parsonia rakenteeltaan ja liikkumiseltaan olla (Foxy vs. Lisa). Aloin omatoimisesti opiskelemaan niiden luonnollista liikuntaa ja ravitsemusta ja siirryttiinkin kotona raakaruokintaan syksyllä 2009, ensin vähän luisempana ja vähitellen luita vähentäen, kun tuntui, että niin isot määrät luuta oikein toimi... Omien koirien vuoksi harkitsin myös monta vuotta alalle opiskelemista, koirahierontaa. Koirahieronnan opinnot aloitinkin sitten lopulta keväällä 2012. Hierojaksi valmistuin 2014 ja nyt huomaan miten pitkä ja päättymätön taival se on ja miten tiedonjano vain kasvaa! Toivonkin tulevaisuudelta juuri tuon tiedonjanon säilymistä ja kykyä olla avoin vastaanottamaan uutta. Toivon myös etten koskaan kadottaisi haluani olla rehellinen ja kriittinen sekä omiani, että hoitamiani koiria kohtaan.
Jatko-opinnot siintävät mielessä koko ajan, vaikken tiedäkään, milloin pääsen niitä toteuttamaan tai missä muodossa. Sillä aikaa jatkan itseopiskelua, hoidan ja huollan omiani sekä teen koirahierontoja toiminimelläni. Jokainen tapaamani ja hoitamani koira avaa silmiä lisää ja jokainen hetki niiden kanssa opettaa.
Saa olla onnellinen, kun on niin monta elämän rakkautta ympärillä, oman perheenkin lisäksi :)
Blogin lukijoille toivon rattoisia hetkiä agilityn maailmassa, siitähän minä(kin) enimmäkseen jaaritan.
Ole reilu itsellesi ja koirallesi!! :)
--
Lotta Leinonen
7.7.2015 (päivitetty)
Perheeseen on lyhyessä ajassa (2007-2015) mahtunut 7 koiraa, vaikka koiraluku nyt onkin 3 ja siinä se vaikuttaisi pysyvän, jos kaikki voivat jatkossakin hyvin. Itselle on tosi tärkeää, että laumanjäsenet voivat niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Ja jos se ei tunnu olevan mahdollista, olen ennemmin etsinyt koiralle uuden kodin, vaikka jokainen onkin ollut rakas perheenjäsen.
Aluksi meillä oli siis vain rottweiler Opa 6v sekä parson Foxy. Niinkin pian kuin vuoden päästä Foxyn syntymästä meille rantautui toinen parson, vuoden ikäinen kodinvaihtaja Rommi (2008), koska Esakin oli vailla omaa harrastuskoiraa ehkäpä jopa agilitya varten. Rommissa oli kyllä potentiaalia harrastuskoiraksi, mutta myös moneksi muuksi, eikä aloittelevalla koiraharrastajalla kuinkaan riittänyt paukut sen kouluttamiseen jälleen yhteiskuntakelpoiseksi :( varsinkaan kun koirankouluttaminen tuohon aikaan oli lähinnä räminäpurkkia ja johtajuuden korjaamista... eikä Rommi siis loppujen lopuksi saattanut asettua ollenkaan meidän perheen vilkkaaseen tyyliin, sen itsekin ollessaan niin vilkas, ja julkisissa harrastuksissa ei käyty oikeastaan ollenkaan.
Rottweiler Opan kuoltua 2008 syksyllä meille tuli kolmas parson Lisa ( alkuvuodesta 2009) minun kasvatushaaveideni vuoksi, silloin tuntui, etten teettäisi Foxylla välttämättä pentuja ollenkaan. Tällä kolmen parsonin laumalla elettiin melko pitkään ihan hyvin, kunnes perheeseen tuli lapsia ja muutimme naapurustoon, jossa oli oikeasti naapureita, Rommi alkoi stressaantumaan entisestään ja etsittiin sille viimein parempi koti, jossa se edelleen tyytyväisenä elää. Ihana oli tuolloin kuulla, miten kuuliainen ja kiltti poika Rommi uudessa on ja miten hyvin ollaan se koulutettu, vaikka itsestä tuntui Rommin kanssa ollessa kaikelta muulta!! Aina se ei vain toimi.
Rommin muutettua pois Esalle kokeiltiin harrastuskoiraa paremmalla onnella Foxyn urospennun muodossa, kyseessä siis meidän Jore (2010) (Joo, ei enää Esalle harrastuskoiria, sen olemme oppineet). Tällä kolmen parsonin laumallakaan ei ehditty elää kuin parisen vuotta, kun Foxy kuoli auto-onnettomuudessa (2012) ja sen seuraajaksi löydettiin lopulta vuoden perästä parson Igsy (2013).
Igsy sattui olemaan maailman paras parson, se vaan on. Täydellinen. Ja ehkäpä juuri sen vuoksi sen täydellisyydestä saa nykyisin nauttia ystäväni, jonka luokse Igsy muutti keväällä 2015. Se ei käynyt jalostukseen eikä harrastuksiin sairauksien vuoksi ja vaikka se on maailman helpoin ihan vaan kotona ja mukana kaikessa, se ei kulkenut mukana Lisan kanssa, vaan tytöt tappelivat ihan tosissaan, kuten terrierinartut nyt vaan tappelee - ja pienimmästäkin vihjeestä, tai vihjeettömyydestä, niitä ei siis voinut pitää yhdessä ollenkaan. Joten Igsysta tuli meidän perheen toinen uuden kodin löytänyt koira. Ja jotta luvut vastaisivat toisiaan, toinen ottokoiramme tuli meille keväällä 2014, vääränrotuinen bordercollie Manu.
Manu tuli meille sukulaisten kautta ja se on minun ensimmäinen iso koirani (vaikka olihan meillä Opa, mutta se oli Esan). Nykyisin koiria on siis kolme, jos joku ei pysynyt laskuissa: Lisa, Jore ja Manu. Manu ja Jore elävät meillä myös koko ajan erillään, mutta niiden uudelleen sijoittaminen ei tunnu vaihtoehdolta ja siksi ollaan nyt jatkettu näin. Jore ei ole hermorakenteensa vuoksi myöskään harrastuskoira ja Manunkin harrastusten eteen olen saanut tehdä töitä ja koetan tehdä edelleen.
Joku on ehkä myös huomannut, että olen tässä koirataipaleeni alkusijoillakin jo ehtinyt "kasvattaakin". Yllyttimenä on lähinnä toiminut miehen suku, painostus ja sukurasite tai jotain ;) Ja sitten oma perinpohjainen kiinnostus kaikkeen mahdolliseen. Kasvattajana olen pyrkinyt olemaan avoin, ehkä vähän kiusallisenkin avoin, mutta sitähän tämä on. Kasvatustyössäni pyrin tuottamaan sellaisia koiria, joiden kanssa haluaisin elää ja harrastaa itse. Omiani katson hyvinkin kriittisellä silmällä, mutta kyllähän se kokemattomuus varmaan kasvatustyössä näkyy. Neuvoa olen tosin aina pystyessäni kysynyt useammaltakin kokeneelta taholta, että ihan itsekseen en minä (eikä varmasti moni muukaan aloitteleva) lähde jalostusratkaisujani vielä tekemään. Kasvatteihini ja erityisesti kasvattieniomistajiin olen äärityytyväinen!! :) Iso kiitos teille jokaiselle.
Olen kisannut agilityssa vuodesta 2008 lähtien ja minulla on ollut kaksi kisakoiraa, Foxy ja Lisa, tänä vuonna korkataan kisakentät myös ison koiran kanssa, hui! Aloitin agilityn kouluttamisen omassa seurassa apukouluttajana vuonna 2009. Kouluttanut olen kesät ja talvet siitä lähtien. Oma seurani on Arctic Agility Team ry Keminmaassa. Seuratoiminta on myös vienyt mukanaan ja olen istunut seuramme johtokunnassa pian neljä opettavaista, toimintarikasta vuotta. Oma seura paras seura!
Blogin avulla pystyn kertomaan julki tuntojani halutessani ja pyrin täälläkin aina olemaan rehellinen siinä mitä sanon. Saatan tosin olla ajattelematonkin, enkä ole oikein asiantuntija missään (en ainakaan koe olevani) mutta pohdin mielelläni asioita ja tulenkin hyvin usein aina johonkin johtopäätökseen, jonka saatan tosin myöhemmin lisää pohtiessani kumota. Joten blogin kirjoituksia kannattaa lukea suodattaen. Suurin osa on vain tavallisesta elämästä koirien kanssa ja osa taas vain omia ajatuksia koiraharrastuksesta. Harrastushan tämä vain on, ainakin monen muun mielestä.
Erityisen kiinnostunut olen koirien terveydestä ja huollosta, varsinkin agilityn silmin katsottuna. Luonteen ja käytöksen pohtiminen kuuluu myös lempipuuhini sekä hyvässä että pahassa... Koirien hyvinvoinnista kiinnostuin erityisesti niihin aikoihin kun otettiin meille Rommi (2008-2010, se tuli meille kodinvaihtajana ja muutti vielä toiseen perheeseen meiltä) ja myöhemmin lisää Lisan myötä, kun huomasin, kuinka erilaisia voivat kaksi parsonia rakenteeltaan ja liikkumiseltaan olla (Foxy vs. Lisa). Aloin omatoimisesti opiskelemaan niiden luonnollista liikuntaa ja ravitsemusta ja siirryttiinkin kotona raakaruokintaan syksyllä 2009, ensin vähän luisempana ja vähitellen luita vähentäen, kun tuntui, että niin isot määrät luuta oikein toimi... Omien koirien vuoksi harkitsin myös monta vuotta alalle opiskelemista, koirahierontaa. Koirahieronnan opinnot aloitinkin sitten lopulta keväällä 2012. Hierojaksi valmistuin 2014 ja nyt huomaan miten pitkä ja päättymätön taival se on ja miten tiedonjano vain kasvaa! Toivonkin tulevaisuudelta juuri tuon tiedonjanon säilymistä ja kykyä olla avoin vastaanottamaan uutta. Toivon myös etten koskaan kadottaisi haluani olla rehellinen ja kriittinen sekä omiani, että hoitamiani koiria kohtaan.
Jatko-opinnot siintävät mielessä koko ajan, vaikken tiedäkään, milloin pääsen niitä toteuttamaan tai missä muodossa. Sillä aikaa jatkan itseopiskelua, hoidan ja huollan omiani sekä teen koirahierontoja toiminimelläni. Jokainen tapaamani ja hoitamani koira avaa silmiä lisää ja jokainen hetki niiden kanssa opettaa.
Saa olla onnellinen, kun on niin monta elämän rakkautta ympärillä, oman perheenkin lisäksi :)
Blogin lukijoille toivon rattoisia hetkiä agilityn maailmassa, siitähän minä(kin) enimmäkseen jaaritan.
Ole reilu itsellesi ja koirallesi!! :)
--
Lotta Leinonen
7.7.2015 (päivitetty)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti