Agilityrodut sekä henkilökohtainen TOP10

Näitä minä monesti mielessäni pyörittelen, jos huvikseni meinottelen joskus rotua vaihtavani. Tai siis kokeilevani jotain muuta. Hypoteettisesti. Mietin myös siltä kannalta minkä rotuisen saattaisin laumaani vielä ottaa jolla voisin myös sujuvasti harrastaa agilitya. Tähänkään laumaan ei välttämättä ihan kaikki mahdu, esimerkiksi neljättä terrieriä en ottaisi. Arvostan erityisesti rotuja, joita ei tarvitse muokata suuntaan tai toiseen saadakseen agilityyn sopiva yksilö. Mutta mikä sitten on muokkaamista suuntaan ja toiseen..? Joissakin roduissa vääränlainen muokkaus on valitettavasti tehty jo aiemmin!

Olisihan mukava, jos koira voisi olla rodun ihanteen mukainen ja soveltua lisäksi agilityyn, ilman sen kummempia jalostusvalintoja. Valitettavasti monet tavalliset rodut, jotka siis alunperin olisivat soveltuneet sekä omaan käyttötarkoitukseensa että agilityynkin aivan loistavasti, ovatkin nykyisin pitkälti jotain muuta. Enkä siis puhu sellaisista ylijalostetuista, joilla esimerkiksi lerpattaa nahka niin ettei silmiä näy tai selkä on metrin mittainen ja viivasuora ja maha viistää maata. Tarkoitan sellaisia muuten kyllä edelleen ihan tavallisen koiran näköisia koiria, jotka ovat kuitenkin näyttelyiden vaikutuksesta muuttuneet esimerkiksi suurikokoisemmiksi, karvaisemmiksi, vahvaluustoisemmiksi tahi päin vastoin, vaikkapa liian siroiksi, mataliksi  ja niin edelleen, luonteiden muokkaamisesta nyt puhumattakaan. Osa on varmastikin edelleen terveitä ja niillä voisi harrastaa, vaikka terveyskin on tainnut usein olla sivuseikka, jos yksilö on tarpeeksi upea muutoin. Suurin paheksunta kohdistuukin siihen, että muokkaukset on tehty pelkästään näyttelyitä ajatellen, unohtaen rodun alkuperäinen käyttötarkoitus. Joissain roduissa nykyisten rotumääritelmien mukaisten koirien on itse asiassa vaikeampaa toimia alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan ja pahimmassa tapauksessa jalostus on tehnyt siitä jopa mahdotonta. Ja mikä ihmeen järki jalostamisessa silloin on? Tästä syystä sitten juurikin ovat syntyneet nuo ns. työlinjat ja näyttelylinjat. Joten itseasiassa saisi vain olla iloinen omasta "työkoirastaan" ja sen saamasta H:sta tai T:stä näyttelyissä, jos se muutoin on rakenteeltaan toimiva, kaunis ja käyttökelpoinen sekä terve ja kaikesta moitteesta huolimatta vastaa rodun ihannetta -  vaikkakin sitä jo vanhentunutta.

Hauskaa ajanvietettä - tai masentavaa, miten sen nyt ottaa - on katsella vanhoja valokuvia ja maalauksia eri koiraroduista ja huomata, että hyvin suuri osa nykyroduista on vielä vähän aikaa sitten olleet sananmukaisesti rakin tai piskin näköisiä. Googlaa vaikka kuvahaulla mikä tahansa rotu, mieluusti englanniksi ja lisäksi sana 'history'.

Mainitsin ohimennen luonteiden muokkautumisen, sillä jalostuksen myötä koirien luonteisiin ollaan myös voimakkaasti puututtu jalostuksellisin keinoin, eikä välttämättä aina niin hyvin tuloksin. Luonteen muokkamiseen ei näyttelyillä tosin ole niinkään ollut vaikutusta, vaan lähinnä meillä pennun hankkijoilla. On jalostettu sellaisia koiria, jotka sopivat hyvin perheisiin, kotikoiriksi, sohvaperunoiksi ja niin edelleen. Se on siis tavallaan meidän tavallisten koiranomistajien vika. Koira muuttui jossain vaiheessa kysynnän mukaan työvälineestä viihdykkeeksi tai paremmassa tapauksessa vain rakkaaksi perheenjäseneksi, mutta soveltuakseen paremmin perheeseen, eikä ulos vahtimaan, metsästämään tai suojelemaan, on tietenkin luonteita täytynyt vähän valikoida. Nykyisin kuitenkin harrastuskoirat ovat lisääntyneet ja jotta voidaan harrastaa, tarvitaan taas niitä ammoisia vaistoja ja toimintakykyä. Toimintakykyisempi ja vietikkäämpi koira vaatii kuitenkin perusteellisen kasvatuksen soveltuakseen hyvin sekä harrastus- että perhekoiraksikin nyky-yhteiskunnassa, mutta sen eteen ollaan myös valmiita tekemään töitä, kun päämääränä on toimiva harrastuskoira. Koiratieto ja -taito karttuu pikku hiljaa aina harrastukseen tutustumisen myötä, mutta tärkeintä onkin halu oppia ja miellyttävä ja mukaansa tempaava harrastus on juuri omiaan ruokkimaan tiedonhalua.

Osa jalostusvalinnoista määräytyy siis kysynnän mukaan, suurin osa pennun ostajista ei ymmärrä tai edes välitä niistä MVA, CIB, JNE -titteleistä siellä edessä, eli tuomareiden mielipiteillä ei ole - tai ei pitäisi olla niin paljon arvoa, kuin sillä, mitä pennunostaja haluaa. Ja tähänhän me koiranostajat tosiaan voidaan vaikuttaa omilla valinnoillamme. Siispä me valveutuneet agilityharrastajat voimme osaltamme ohjata koirien jatkojalostusta parempaan suuntaan valinnoillamme ja vaatimuksillamme, usuttaen kasvattajia ottamaan huomioon rodun käyttöominaisuudet (rakenne & luonne) ja sellainen terveys, joka myös takaa ne pitkät käyttövuodet. Että eläköön vaan agility ja kaikki muutkin koiraharrastukset!!!

Mutta siis asiaan. Agilityrotuja. En todellakaan ole perehtynyt kaikkiin alla mainitsemiini rotuihin niin perusteellisesti, että voisin näiden perusteella pelkästään tehdä valintaa hyvästä agilityrodusta, vaan nämä ovat enempi mutun ja näkemieni yksilöiden perusteella tehtyjä havaintoja ja päätelmiä ja monta hyvääkin vaihtoehtoa varmasti unohdan. Liitin sekaan muutamia ihastuttavia vanhoja kuvia entisaikojen rotunsa edustajista.

Minit

1. Parsonrussellinterrieri on tietenkin oma ykköseni, kuinkas muuten, laitoin juuri itselleni uuden pennun :) Parson on rohkea, ystävällinen, nopea ja sen lihaskapasiteetti on erinomainen. Luonteensa puolesta se sietää myös huonompaakin ohjaajaa ;) Oppii tosin yhtä nopeasti huonoillekin kuin hyville tavoille, kuten moni muukin fiksu rotu. Parson ehkä soveltuu parhaiten metsäläis-harrastajalle, joka siis joko metsästää tai pitää muista metsästykseen liittyvistä harrastuksista kuten mejä ja veri tai vaan metsissä samoilu. Luolilla käyntiä tai edes keinoluolailua kun ei voi "harrastaa", keinoluolilla käydään vain valioksi asti ja oikeisiin luoliin taas ei koiria tule päästää kuin mestästytarkoutuksessa ja kokemuksen kautta. Itse en metsästä ja hyvin vähän ollaan ehditty mejääkään treenata, joten huipustipa parson silti soveltuu ihan pelkäksi agilitykoiriksikin. Todellinen monipuolisuus tässä rodussa on sen avainominaisuus, parsonista on sananmukaisesti kaikkeen. Erityisesti agilityyn pentua valitessa kannattaa vielä kuitenkin kiinnittää huomiota vanhempien kokoon, parsonin keskimääräinen säkä on rotumääritelmästä viis veisaten vuosien saattossa kasvaa hurahtanut (ne näyttelyt, näyttelyt tässäkin) ja parsoneissa on edelleen jonkin verran medi-narttuja, vaikka rodun parissa kokoon ollaankin viime vuosina kiinnitetty enemmän huomiota. Parson nartun ihanne säkä on 33cm ja uroksen 36cm. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että rajamini on paras mini, kuka uskaltaa riskeerata?! Yhtä isolla poikkeuksella kuin parson narttu voi olla medi, on mini parsoneissa myös uroksia.

Lähde: *click*  

Parson on edelleen rakastettavan rakkimainen ulkomuodoltaan ja juuri siksi paras, mutta niinpä on moni muukin rotu ollut, kun selaa vähän aikaa taaksepäin. Parsoninkin selkä valitettavasti on suortumaan päin, kulmaukset kasvaa ja liikkeet laajenee. Jossain päin maailmaa parsonilla jopa ihannoidaan ihanasti pöhöttävää  (pehmeää) karvaa ja sileäkarvaisia ei kenneleihin haluta kuin "karvan laatua parantamaan", koska näyttelykoiriksi niistä ei vain ole. Ovat liian sirojakin. Kulmauksia saa toki vähän ollakin ja onhan pitkällä askeleella liikkuva parson mukava katsella, mutta toivottavasti niitä tavoitellessa ei tingitä jostain muusta tärkeämmästä.

Niin ja semmoista parsonkenneliä tuskin kannattaa ihan heti perustaa, vinkkinä vain. Useampi narttu taloudessa tai muutoin vaan ongelmat lauman sisäisissä järjestelyissä näillä tulisillakin terriereillä valitettavasti johtaa joskus ikäviin välien selvittelyihin, jotka useimmiten eivät edes johda välien selviämiseen, vaan ainoastaan uusiutuvat, jos tilannetta ei korjata. MUTTA jos lauma on tasapainoinen ja se pidetään kunnossa ja huolletaan oikein (ravinto, terveys, liikunta ja aktiviteetit tasapuolisesti ja tarpeen mukaan) niin on se parsonlaumakin ihan mahdollinen toteuttaa, jos nyt sellaista halajaa ;)

2. Shetlanninlammaskoira on kätevä ja voisin semmoisen joskus lapsen ensiharrastuskoiraksi laittaa (koska enhän minä itse nyt sentään). Mutta se karva, voi kamala. Ymmärrän täysin karvanajelijoita, enkä ymmärrä ollenkaan, miksi sitä karvaa on koiralle alun alkujaan pitänyt alkaa niin hirveitä määriä haalimaan ja tämä koskee aika useita rotuja. Aika harva rotu on kuitenkaan erityien kylmiin olosuhteisiin luotu, shelttikin on vain työkoira ja vanhat sheltit ovatkin olleet suloisten minibortsujen näköisiä  aikanaan. Shetlanninlammaskoira olisi varmasti huippu ihan vaan agilitykoirana, lenkkikaverina ja sängynlämmittäjänä, shelttiä voisin siis oikeasti omaan laumaani joskus miettiä. Eli jos Ilselle joskus se oma koira pitää laittaa (ajankohta taas on sitten asia täysin erikseen), niin se tulee hyvin todennäköisesti olemaan sheltti. Shelteissä myös kokoon saa kiinnittää huomiota. Shetlanninlammaskoiran ihannesäkä kun on nartullakin 36cm. Jakauma mineissä ja medeissä on jotakuinkin sama, hieman enemmän löytyy kisaavia medishelttejä.

Lähde: *click*  

3. Borderterrieri on vähän sama asia kuin parson ja koska minulla on jo parson, ei borderi vaan käy ;) . Borderterriereistä löytyy ehkä myös himpun verran enempi äänekkäämpiä kuin parsoneista ja minusta myös enempi sellaisia ylikierrosten voimin vauhdin saavia yksilöitä. Borderterrierillä on tasaisempi kanta koon suhteen, uroksistakin löytyy mukavasti minejä ja rodun ihanne koko muutenkin taitaa olla minimpi kuin parsonilla. Nartut ovat minejä. Borderterrieri on myös yksi hyvä esimerkki alunperin työkoiran muuttumisesta enempi harrastus- ja perhekoiraksi. Ja sellaiseksi se nykyisellään tosiaan parhaiten soveltuukin, vaikka varmasti poikkeuksia ja hyvin metsällä toimiviakin bordereita löytyy.

Lähde: *click*: 

4. Villakoira ehkä? Ei perusteluja. Tähän pitäisi paremmin perehtyä, sillä totta puhuakseni, en tunne rotua ollenkaan, todellinen mutuvalinta siis!

Lähde: *click*   

5. Mittelit ovat uusi juttu minulle agilityssa ja vauhdikkailta vaikuttavat. En henkilökohtaisesti kuitenkaan pidä erityisemmin pienistä (tai isoistakaan) pystykorvista. Jos nämä meidänkin rekut joskus haukkuvat rasittavuuteen asti, niin pystikset ne vasta haukkuukin. Monissa muissakin miniroduissa olisi rakenteensa puolesta rahkeet agilityyn, mutta tuli ja tappura tai esimerkiksi riittävä itsenäisyys puuttuu.

Medit

1. Vesikoirat ja muut vastaavat, tiedän monta hurjan hienoa agilityvesikoiraa, innokkaita, tarkkoja ja vauhdikkaita, koko vaan taas siinä ja siinä, ne kun saattavat hujahtaa makseiksikin.

2. Kivan oloisia ja vauhdikkaita löytyy myös mm. seuraavista roduista: kooikerhondje, pumi, mudi, käyttö(mur!)linjaiset cockerit ja tietenkin nuo kolme edellä mainittua sekä kelpiet, nartut varmaan lähinnä, kokonsa puolesta.

Lähde: *click*  

3. Kromfohrländeristä pidin aikoinani kovastikin, mutta niin. Toivotaan, että rotu saataisiin uusilla jalostusohjeilla toivotunlaiseksi. Minusta rotu on historialtaan hauska yhdistelmä kaikenlaista, eikä rotumääritelmäkään ole, ainakaan vielä, turhan tarkka ;) Harmillista vain, että geenipooli on kovin ohut. Olisi kyllä mainiota joskus joku parson-länderi (joka siis on oikeastikin länderi) päästä näkemään, kenties ehkä joskus? :)

Maksit

1. Australiankelpie, vaikka pienin rotumääritelmän mukainen kelpie on pikkuruinen maksi, eli 43cm. Mutta minkä se koollaan häviää se ketteryydellään voittaa! Kelpie on iloinen, vallaton ja rakastettava, semmoinen luonnonlapsi.

2. Australianpaimenkoira, mutta agilityyn parhaiten soveltuvat yksilöt valitettavasti kovasti herjaavat nykyistä rotumääritelmää - ja se on vähän surullista. Paimenkoirissa on toki monia muitakin mainioita rotuja, en vain pidä siitä liian tiiviistä katseesta joka on esim. bordercollieille ominainen. Ei sovi meidän terrierilaumaan sitten ollenkaan!

Lähde: *click*

--

Koirarodut ovat kaiken kaikkiaan todella mielenkiintoisia ja ihastun herkästi moneenkin erilaiseen. Kun joskus mummoudun, laittanen irlanninterrierin tahi pomeranianin (!) ja käyn sen kanssa näyttelyissä ympäri maan. Jahka siis jalkani ei enää niin kulje eikä selkä taivu ja joudun tyytymään agilityssa vain katsomoihin :)