Kuukausipäivä

Tänään on kulunut 1 kuukausi Foxyn kuolemasta. Tarkalleen ottaen tuossa reilun kahden tunnin päästä. Olin samaan tapaan kuukausi sitten käynyt kisaamassa edeltävänä päivänä kotiintuomisina nolla ja hylky Lisan kanssa. Foxy ei saanut silloin kisoihin osallistua, koska sillä oli juoksut. Olin illalla käyttänyt tyttöjä lenkillä kun oli jo pimeää, katselemassa kantarelleja lähimetsästä (ja oli niitä siellä, myöhemmin käytiin keräämässäkin). Foxy oli niin innoissaan ja iloinen, kun oli joutunut koko päivän olemaan eristyksissä yläkerrassa Lukaksen takia. Se juoksi ees sun taas ja vähät välitti pimeästä, kun taas Lisa lähinnä hipsutteli perässä (sillähän oli se valeraskaus). Harmitti ihan tehdä vain niin lyhyt lenkki, kun toinen oli niin intopinkeänä menossa tutkimaan maat ja mannut ja sai hepuleita.

Aamulla sitten lasten kanssa taas keskenään kotona mentiin ulos aamupäiväiseen tapaan. Ilse oppi tuona aamuna ottamaan vauhtia lautakeinussa ja juuri sitä ihastelin kun kuulin  kiljaisun tieltä. Meillä oli piha aidattu, mutta toki se ei ollut aivan parsonin varma. Siihen päivään mennessä koirat eivät tosin olleet kertaakaan yrittäneetkään mennä toiselle puolelle, mutta ne juoksut ja edeltävän päivän toimettomuus.. Ehkä se sai aikaan karkumatkan. Nousin ylös ja huusin koiria jotka tulivatkin heti luokse, Foxy etunenässä juosten huonosti, Lisa perässä, Foxyn päälle yrittäen. Foxy tuli luokse ja otin sen syliin, se yritti purra vähän kättä. En oikein tiennyt mitä tehdä ja päässä vilisti kaikenlaisia kamalia ajatuksia. Ilse kiikkui keinussa vielä ja Ossi istui hiekkalaatikolla. Menin eteiseen, laskin Foxyn alas ja soitin äidilleni joka aikoi soittaa isälleni, että pääsisin lääkäriin. En siinä shokissa saanut isän numeroa kaivettua puhelimesta. Foxy oli valahtanut veltoksi ja vein sen auton etupenkille odottamaan, että sain lastattua lasten istuimet ja lapset autoon. Tilanteen nähnyt naapuri tuli kysymään tarvitsisinko apua. Isä tuli kuitenkin pian ja lähdettiin viemään Foxy lääkäriin. Kai minä vielä elättelin toiveita jostain...

Eläinlääkärissä kuitenkin kävi pian ilmi, ettei mitään ollut tehtävissä. Sain odotella huoneessa, toivat verkkaiseen tippaa ja sitten verkkaiseen sitä koetettiin laittaa, selvästikin tietäen, ettei siitä ollut enää mitään hyötyä. Foxy hengitti kovin pinnallisesti ja vaikka elossa vielä muutaman tovin vastaanotolla vielä olikin, siihen pöydälle sen sitten sain hyvästellä. Juttelin sille agilitysta.

Ja vaikka Foxy olikin minun harrastuskoira, ei kyyneleet ikinä tule kun mietin meidän agilitya. Tai kun muistelen Foxya, en mieti taikka varsinkaan harmittele menetettyä agilitya. Vaan ihan vain sitä mitä se oli täällä kotona tai lenkillä tai varsinkin kun tuli kotiin... Ehkä jotenkin se agility ja ne tulokset on jo tehty, ne on kirjoitettu historiaan ja pysyy aina siellä, mutta se läheisyys mitä se saattoi antaa, ne hymyt ja se läsnäolo - se on nyt mennyttä.

Lasten kanssa ei ole ehtinyt surra. Muistan miten perheeni irlanninsetteri Sessin kuollessa juuri samalla lailla, samalla tiellä ja melkein samassa kohdassa vain muutamaa kuukautta vaille 20 vuotta sitten, koko perhe oli jossain kamalassa horroksessa monta päivää. Nyt lasten ollessa niin pieniä ettei ne ymmärrä ("Onko Foxyllä nyt siivet? Minäkin haluan kuolla.") sitä on tavallaan ihan yksin surunsa kanssa. Vielä kun Esakin oli niin kaukana poissa.

Parasta lääkettä onkin tainnut olla Lisan kanssa oleminen, treenaaminen ja kisaaminen. Sitä saattaa tehdä ihan sitä samaa juttua kuin Foxynkin kanssa, mutta koiran kouluttaminen ja kisaaminen on niin intensiivistä, ettei siinä ole sijaa menneen muisteluille. Sitä saa vain tehdä parhaansa koko ajan ja saa nauttia siitä koiran riemusta. Tottakai olen itkenyt koko ajan tätä kirjoittaessani. Tulen varmasti aina ikävöimään omaa Foxya, vaikka Lisa onkin ihana olla olemassa ja lohduttamassa.

Käytiin eilen Keminmaassa omissa kisoissa kisaamassa sen kanssa ja tehtiin ensimmäiseltä radalta nolla, hyvällä ajallakin jo, vaikka eräs koirakko pysäytyskontakteilla ja yhdellä rimaan törmäämisellä olisikin varmasti ollut nopeampi JOS Lisallakin olisi ollut Aan pysäytys sellainen kuin miksi se on tarkoitettu. Sitä ei siis ollut... Rata oli oikein lungi ja sellaisen voimin tuudittautui mukavaan pilvilinnaan joka räsähti hyvin pian alas jo kakkosten B-rataan tutustuessa. Se oli aika kamala ja vähän sitä kyllä jännitin. Hylkäännyttiin sitten sellaisessa kohdassa jossa en koiraa ottanut mukaan putkelta ja se meni väärälle esteelle. Kepeiltä tehtiin kieltovitonen ohjaustavalla, jota en ole ehkä tarpeeksi harjoitellut. Joten harjoitellaan vielä, jospas sitä nollia kakkosistakin vielä heruisi.