Tänään käytiin ensimmäistä kertaa tälle talvelle omissa treeneissä. Siis. Niin. Meillä ei ole koskaan ollut näin heikkoa agilitytalvea ja kisatauko on myös pidempi kuin koskaan, viimeksi kisattiin Lisan kanssa elokuussa. Jos ei lasketa Kemin epiksiä muutama viikko takaperin.
Sunnuntaitreenit on pyöriskelleet mielessä jo kauan ja jatkossa onkin tarkoitus käydä treenailemassa joka viikonloppu, nyt kun tekee oikeasti mielikin :) Molemmat koirat oli nytkin mukana, mutta Lisan kanssa ehditiin vain muutama hassu toisto pujottelua ja Aata, enkä saanut niitä videolle edes kun akku loppui. Ensi kerralla pitää varata vähän enemmän aikaa - yllättävän kauan siinä vierähtikin, ei sitä enää edes muista! ;)
Kamalasti se louskuttaa, siitä pitää ehkä alkaa opettelemaan eroon. Louskutus on tosin minusta poikkeuksetta liityksissä epävarmuuteen - eli tehtävä jota koira tekee on sille osittain epäselvä tai uudehko. Tutut tai muuten vaan selkeät jutut mennään yleensä ihan hiljaa.
Linkki: https://youtu.be/e-inzzlSLmg
Treenin välissä harjoiteltiin ihan vaan oleskelua, pötköttelyä ja rauhoittumista yleensä. Hyvin se jo osaa ja viikkotreeneissä odotellessaankin on laitellut maate ja pötköttelee hihnassa kentän laidalla kun tutustutaan rataan :) Olen iloinen.
Manun kanssa oltiin treeneissä siis myös viime viikolla ja onhan se mennyt eteenpäin hurjasti siis ihan käyttäytymiseltään - syynä tosin voi olla se kastrointi. Siltä on jäänyt pois juurikin se terävin kärki joka tuntui tekevän treeneistä joskus yhtä tuskaa, se reagoi edelleen juttuihin herkästi, muttei enää saa kilareita ja treeneissä olen nyt saanut sitä keskittymään temppuiluun tai odotteluun hallissa, vaikka joku meneekin rataa, se on jopa siedättynyt C:n ääneen! Ja koska me ei olla treenattu ja muutos on todella nopea, kiittäisin kyllä melkeimpä tästä yhtäkkisestä pyrähdyksestä parempaan pelkästään hormoonien poistumista ja siten stressitason laskua yleisesti.
Uskaltauduttiin treenien jälkeen myös Torkkin hallille nuuskuttelemaan kisahaisuja - toisille koirille ei rähjätty yhtään siihen malliin kuin ennen, se rähjää kyllä, mutta iloisemmin, eli ei sellaisella raivolla tai pelolla kuten ennen. Useita ohiteltiin aivan ilman ongelmia ja ne muutamat kerrat kun piti kertakaikkiaan saada rähjätä, sain kontaktin pian takaisin. Näen siis hyvinkin valoa tunnelin päässä!! :) Tämän uuden Manun kanssa lähden heti pian uudestaan kisoihin, mutta haistelemaan vain vielä, että totutaan.
Torkkin uusi halli on kyllä niin tilava ja mahtava, että sinne haluaisin seuraaviinkin kisoihin, mutta ne sattuu toukokuun alkuun ja ollaan jo varattu lennot Espanjaan pariksi viikoksi tuohon aikaan. Pitää alkaa siis kartoittamaan muita tilavia halleja jostain päin Suomea, jonne saattaisi uskaltautua tuon kanssa päivää viettämään tässä kevään aikana - nyt ollaan kuitenki jo maaliskuussa. Ja voisihan tuota ilmoittautua kisaamaankin varmuuden vuoksi, jos kisapaikalla alkaa tuntua siltä, että ihan radalle asti viitsisi lähteä ;) Minusta tuo tapa kuulostaa juuri sopivalta kisajännitystä ajatellen!
Lisan kanssa pitäisi saada tehdä ratatreeniä ja paljon. Kontakteja ja pujottelua erityisesti. Pikkujuttujen hiomista. Olisi kiva mennä kisaamaan, mutta ensin itsevarmuutta treeneihin, en viitsi lähteä kisoihin masentelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti