Olen ylösnoussut.
Noussut siis sängystä, sohvalta, patjalta, joissa viimeiset kuusi päivää on tullut maattua. Edelleen päässä ajoittain jyskyttää, kurkussa on teräsvillaa ja rintaa raastaa kun yskin - mutta, nyt minä istun, seison ja kävelen! Imuroin jopa juuri äsken koirien petiä. Ei tosiaan voi sanoa, että olo olisi vielä hyvä, mutta nyt minä jopa uskon siihen, että olo voi tästä joskus parantua, sillä en ole aamun jälkeen joutunut ottamaan kuumetta alentavaa tai muustakaan syystä kipulääkettä. Aika jees! :)
Koirat on osanneet ottaa tämän lötköpötköilyn yllättävän hyvin ja keksin siihen kenties syynkin. Ne tajuaa hyvin, kun ollaan sairaana ja hoitaa kovasti ts. nukkuvat ihanasti vieressä. Mutta silloin jos sitä itse hönttää ja touhuaa, muttei "ehdi, voi, tms" touhuta koirien kanssa, ne hyppii silmille ja pomppii seinille. Pelkkä makailu on siis jees, ne selvästi käsittää, ettei emännästä ole muuhun kuin raadoksi, mutta olepa vain kotona tekemättä koirien kanssa mitään, niin se ei käy, silloin ne kiehahtaa. Tai meillä on nuo jotkut muutamat, jotka ei sitä kestä... Lisa esimerkiksi tekee just niin kuin emäntäkin. Paitsi silloin kun on ruoka-aika, silloin se kiehuilee.
--
On meillä onneksi Esa ollut terve, joka on lenkittänyt koirat reippaana, mutta minkäännäköistä muuta aktivointia ne ei ole saaneet. Vaan jahka tästä taas tosissani nousen... Nyt alkoi nimittäin taas painostamaan. Innostuin ehkä liikaa kirjoittelemaan.
--
Positiivista on, että yskintää ei kuulu enää kuin ihmisten suista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti