Voihan näyttelyt! Ja kun sinne ei pääse.

Olisi mukavaa käydä koiran kanssa näyttelyissä. Minussa asuisi sellainen iso näyttelyihminenkin, parson kun on siitä niin käsittämättömän upea rotu, että se voi olla ihanteellinen siinä mihin se on jalostettukin sekä monessa muussakin lajissa. Eli valion voi saada keskiverto parsonista sekä luolilta, näyttelyistä että agilitystakin. (tokikaan ei ilman työtä...) Ei siis olla tehty eroa ns. työ- tai näyttelylinjojen tai tyypin kanssa kanssa, kuten esimerkiksi monella muulla "agilityrodulla" meinaa olla, jos ei pelkän ulkonäön (karva, tyyppi), niin sitten esimerkiksi kokonsa vuoksi, jolloin pelkän agilityn vuoksi haetaan ihannetta pienempää jne. Mutta näistä olen jaarittanut ennenkin.

Nyt haluan siis puhua näyttelyistä - ja siitä puhe mistä puute!

Kasvatin kanssa kehässä kevät 2013

Kävin viimeksi näyttelyissä omien koirien kanssa 2012 lokakuussa rodun erkkarissa Lisan kanssa, jolle tuloksena sieltä H. Tuomari katseli Lisaa itseasiassa todella lupaavasti ensimmäiset kiekat ja seisotukset, josta olin aivan otettu ja ihmeissäni, mutta huono karva ja lopulta moni muukin juttu ei sitten ollutkaan Lisassa niin kivaa. Mutta Lisa siis esiintyi tosi kivasti ("Uuuh! Ihana pallo!" - niin se ajatteli ja pönötti menemään), ja siinä uskon onnistuneenikin, vaikkei Lisa jäänytkään yhteenkään kameraan tuolloin ikuistetuksi, valitettavasti. Jorekin oltiin tuolloin erkkariin ilmoitettu, mutta lopulta jänistettiin, eikä päästetty sitä kehään murisemaan tuomarille.

Lisa vuosikkaana ja samanlainen se on vieläkin <3 p="">

Jore juuri ennen erkkaria syksy 2012

Foxy oli, anteeksi kamala ilmaisuni, pikkuvikainen parson (puhun kuin Esa autoista..). Sillä oli vähän liehukorvaa, ei niin hyvä liike, oli matala asentoista häntää ja joita kuita tuomareita myös sen pilkutus vaivasi. Silti oikean tuomarin kohdalle satuttua ja trimmauksen osuttua kohdilleen, se ehti saada kaksi sertiä Suomesta ja yhden Ruotsista, eli ei pöllömmin ollenkaan - se oli siis vain sertiä vaille kahden maan valio. Ja sehän oli aivan totta, että sain myös esitettyä sen hyvin - se osasi pönöttää kehässä ihan sievästi ja tykkäsi siitä. Lopulta... Monet virheet kun ehdin tehdä esittämisen ja näyttelyihin valmistautumisen suhteen.

Foxyn viimeinen näyttely ja kolmas serti

Foxyn kanssa kehässä esiintymiseen auttoi aivan varmasti agility. Agilityn myötä se oppi mitä minun kanssa tekeminen saattoi parhaimmillaan olla. Agility antoi sille syyn odottaa innokkaana, oli se sitten nami tai lelu, vaikka olosuhteet näyttelyissä olivatkin hyvin erilaiset. Foxy oli myös siitä mainio, että se rentoutui tilanteessa kuin tilanteessa. Ei tosin tehnyt niin aina, ensimmäiset kehät (junnnuista nuorten luokkaan) oli aika kamalaa koheltamista, Foxy joko jäykisteli tai jännitti ja hermoili, tai jos esiintyminen onnistuikin, olin trimmannut sen huonosti ja mitä milloinkin. Vuosien varrella opin kuitenkin niksit sen turkille ja meidän työskentelysuhde vahvistui, ja luottamus sekä esiintymisvarmuus parani sen myötä. Se parani kuin viini vuosi vuodelta, minun kulta.

Tiedostin silti Foxyn virheet hyvinkin selkeästi, ei mennyt yhtään näyttelyä, etteikö jostain niistä tai useimmiten useammasta olisi mainittu. En pitänyt Foxya varsinaisena komeettana näyttelytähtien taivaalla tai edes mätsäritähtien, mutta tykkäsin silti panostaa karvaan ja esittämiseen ja uskoin, että ne usutettua yhteen muutaman pikkunäyttelyn kanssa kenties, potti olisi joskus korjattavissa. Sen olisi varmasti saanut toimivaksi paketiksi lyhyemmälläkin ajalla, jo junnukehiinkin, kun olisin tiennyt paremmin ja aiemmin.

Sillä totuushan on se, että esittämisellä on valtava painoarvo kehässä. Vaikka usein jotain muuta itselleen vakuutteleekin ;) Toki moni tuomari katsoo myös huonoa esittämistä läpi sormien, varsinkin jos valinnan varaa ei pahemmin ole tai jos kyseessä on nuori, mutta erityisen lupaava koira, mutta mitä enemmän ikää tulee tai mitä suurempi kehä on kyseessä, sitä kauniimpaa ja inspiroivampaa esiintymistä haetaan ja sillä myös pärjää - jopa huippua huonompi koira.

Muistan kun viimeksi erkkarissa tuijottelin koiria tai jälkeen päin olen katsellut kuvia isoista näyttelyistä, ja nimenomaan paras narttu tai uros kehistä tai kokonaisista kilpailuluokista. Tuolloin katse hakeutuu automaattisesti niihin joilla asento säilyy, olemus on rento ja luonteva, jolloin selkälinja ja kulmaukset näkyvat edukseen ja koirasta voi nähdä että se nauttii olostaan kehässä. Ja näin käy myös tuomarille. Siis vaikka katsella pitää ja tuleekin katseltua kaikkia koiria kehässä, sitä lopulta aina päätyy katselemaan niitä kauniisti esiintyviä, kerta toisensa jälkeen. Koska ne ovat kauniita katsella. Rimpuilevat ohitetaan hyvin nopeasti, arat vielä nopeammin, asentoa hakeville annetaan armoa - mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Ja puhumattakaan siitä viimeistellystä trimmauksesta.

Rento ja nautiskeleva, viimeistelty olemus

Jännittynyt ja trimmauskin vähän viimeistelemättä

Seisomista vaikeampaa minusta vielä, on ryhdikkään ravin löytäminen. Meillä ongelmia on tuottaneet ihanat hajut, kiristävä panta, muut koirat ja mikä milloinkin, joskus myös liian rento meininki, pää rennosti alhaalla. Ihanne olisi löytää ravissa sivuprofiili, jossa pää on ylväästi tai ainakin melko korkealla, häntä pystyssä ja lennokaskin ravi. Kuvittele tilanne jossa koirasi näkee pihalla tai lenkillä jotain kevyesti kiinnostavaa, jossain kauempanakin, ja lähestyy sitä muutamalla raviaskelelella ryhdikkäästi, pitkällä askeleella, pää pystyssä. Sellainen liike ja asento olisi kovasti ihanteellinen myös näyttelykehässä; ryhdikäs, koiran temperamenttia ja luonnetta ilmentävä. Tai niin sen ainakin itse näen.

Rento askellus, muttei aivan niin pirtsakka asenne, kuin kehiin toivoisi.

Luin jokunen vuosi sitten tosi hyvä kirjoituksen näyttelyharjoittelemisesta täällä. Hyviä vinkkejä siihen, miten sitä innostunutta ja ryhdikästä esiintymistä voisi lähteä harjoittelemaan. Ja se todella kannattaa.

Samalla sivustolla on vinkkejä myös trimmaukseen, irskin tosin, mutta paljonhan näissä on samaa.

--

Mutta voi huokaus kun ei ole koiraa kehään vietäväksi asti. Toivon kovasti, että Igsyn ruokavalio saataisiin sellaiseksi, että näyttelyissä käyminen voisi olla yksi harrastusvaihtoehto. En vain tiedä miten pahasti meidät tuomitaan jos vien näyttelyihin rakenne- ja haimavikaisen koiran? Näyttelyissä käyminenkin kuitenkin on perimmiltään kilpailemista. Mikä siinä on että pitää aina päästä kilpailemaan? Vaan siellähän ne on kaikki muutkin.

Kuulostaa kyllä omaankin korvaan pahalta.

Mutta jos se on yksi niitä turvallisimpia harrastuksia mitä saatan sille keksiä, niin voiko siitä tuomita?  Usein harrastaminen kuitenkin vie, ennemmin tai myöhemmin sinne kilpailuun. Paitsi metsästys, vaikka palkintojahan tavallaan siinäkin haetaan saalista etsittäessä. Olen tullut kuitenkin Igsyn kanssa siihen johtopäätökseen, ettei sen kanssa voi harrastaa liian raskasta ja rasittavaa ensinnäkään siksi, etten tiedä miten sen selkä kestää tai miten se sitä edes oirelee ja toiseksi myöskään siksi, etten pysty tarjoamaan sille tarpeeksi energiapitoista ruokaa, jotta se pysyisi kunnossa kun kulutus lisääntyy.

Jotain pitäisi siis keksiä, mutta mitä. Kenties aika näyttää, siiheksi haaveillessa!