Jorellako vai eikö Jorella - kas siinä pulma

Lempipuuhia

Varmaan bloginkin kautta alkaa joillekin säännöllisemmin käyville lukijoille hahmottumaan miten "tuulella" näitä välillä kirjoittelen. Yleensä hyvällä tuulella onneksi, mutta tarkoitan siis mielipiteiden, näkökantojen ja suunnitelmien vaihtelua, jota tapahtuu aika paljon oikeassa elämässänikin, eikä vain täällä blogissa.

Olen herkästi inspiroituva ja menen monessa asiassa fiiliksellä. Siivoan kun on inspis, kirjoitan kun on inspis, treenaan kun on inspis (koskee siis omia treenejä), piirrän kun on inspis... Toisin sanottuna, tarvitsen työhöni intohimoa! Ja tähän liittyen teen myös aina johtopäätöksiä, suunnitelmia ja päätöksiä, sen mukaan kuin miltä sillä hetkellä tuntuu tai tuntuu hyvältä. Voisi luulla, että sellainen elämä on pidemmän päälle hankalaa, mutta olen myös hyvin innovatiivinen ja luova, aikaansaava silloin kun teen mielekästä hommaa ja innostan herkästi muutkin töihin... On siinä tietenkin haittapuolensakin mennä niin fiiliksellä koko ajan, mutta haluan ajatella, että meitäkin tuuliviirejäkin tarvitaan... Muuten sitä vaan masentuu.

Nyt on siis kyse eilisestä iloisesta postauksesta kun olen taas "tekemässä Joresta agilitykoiraa". Vaikka itseasiassa - minähän en ollut tekemässä siitä agilitykoiraa. Enkä taida olla tosissani edelleenkään (vaikka koskaan ei pidä sanoa ei koskaan!), mutta treenatahan aina voi.

Viimeksi nimittäin Joren agilityuraa pohdiskellessani oli jättänyt sen haaveen jälleen kerran sikseen -onnekseni koira ei ymmärrä mielipiteideni vaihtumisia, vaan on aivan tyytyväinen jokaiseen treeniin ja metsälenkiin, teinpä sen missä vain ja millä tavoitteella tahansa, taikka sitten aivan tavoitteettomasti. Tai no, tavoite treenissä on AINA - että siitä tulee hyvä mieli molemmille :)

Viime vuonnahan me koetettiin Joren kanssa käydä ihan ryhmätreeneissä ja muutaman kerran hallilla muutenkin. Se meni treeneissä aivan löysälle vatsastaan. Jopa niin, että se kerran sotki itsensä häkissä odottaessaan, jos en aivan väärin muista. Ja vatsa pysyi löysällä monta päivää. Siis sen stressiherkkyys ilmeni niin kamalalla tavalla sellaisessa kiihdyttävässä, odottavassa tilassa. Voi toki olla, että sillä oli joku pöpö lisäksi häiritsemässä tai se jostain syystä oli tuolloin normaalia hermostuneempi. Lisäksi tuntuu, mitä enemmän sitä kotona huomioin, otan treeneihin ja touhuan sen kanssa, sitä enemmän se alkaa räyhäämään muille, koettaa pomottaa Lisaa, kiihtyy pienestä ja koheltaa muutenkin enemmän (haukkuu ulos mennessään, hyppii ja läähättää, siis innostuu herkästä).

Vastikään alkukesästä olin Joresta todella huolissani, tuntui että se oli kuin äärimmilleen kiristetty jousi, dynamiitin pätkä jonka lanka oli jo sytytetty. Siihen oli lätkitty leimoja joissa luki "RÄJÄHTÄMISVAARA!" ja "KORKEA JÄNNITE!". Se oli silloin vähän ennen Lisan juoksuja ja sittenhän pojat laitettiinkin karanteeniin juoksujen ajaksi.

Mutta nyt Jore on itseasiassa ollut aivan upea pitkän aikaa - aina Lisan juoksujen vuoksi eristämisen jälkeen. Tuumattiin, että se mahtoi toimia eräänlaisena "jääkautena" Jorelle, joka ei sen jälkeen ole murissut lapsille, se on työntynyt Esan syliin rapsuteltavaksi, jopa leikkinyt Esan kanssa! Kunnes nyt taas, kun olen alkanut himpan enempi kiinnittää siihen huomiota, on kyräilyt ehkä jonkin verran voimistuneet, ei pahastikaan, mutta selkeästi minusta taas enemmän kuin muutama viikko sitten.

Sekin voi tosin vaikuttaa, että Igsy mahtaa olla tekemässä vuorostaan juoksuja. Jorella oli tovi kun se ei merkkaillut ollenkaan sisällä (juoksut saa aina sen aikaan) mutta nyt taas muutaman kerran on sen tehnyt. Joten kaiken syypää voi tosiaan olla myös juoksut. Ehkä elämä Joren kanssa onkin siksi ollut sellaista vuoristorataa, koska se menee täysin tuoksujen kuljeteltavana, välillä se on ihana, välillä kamala.

Teen myös varmasti jotain väärin. Ehkä ei kestäisi ottaa sitä syliin ja paijailla ollenkaan (se vaan nauttii siitä ja minä kans, se on ihana sylikoira - KRHM. Tarkoitan siis t-y-ö-k-o-i-r-a), vaan aina vaatia se hyvä käytös sisällä - olen ainoa jota vasten Jore hyppii innoissaan, ihan muuten vaan ja yleensä minä annan sen ja jopa rohkaisen rapsuttelemalla ja tervehtimällä iloisesti vastaan (koska se on niin lutunen - KRHM. Tarkoitan siis j-ä-m-ä-k-k-ä terrieriuros) ja ottaa se nyt hanskaan, kun se ei ole mennyt vielä hallitsemattomaksi taas, ja kunnon käsittelyyn ne uloslähdötl. Tehdäänkö niistä nyt sitten vaikka aamuruokailut, että nappulaa sataa suuhun joka kerta kun mennään ulos? Vain ärähtää sille joka kerta kun meinaa kiihtyä. Molemmat toimii, omalla tavallaan...

Olen vain todella surkea toteuttamaan tällaisia säännöllisesti tehtäviä koulutuksellisia juttuja (osaan kyllä ärähtelyn). Sen takia meidän huonekasvitkin, jotka kyllä kummasti pysyvät hengissä, näyttävät kamalilta, koska en muista säännöllisesti kastella niitä. Lapset on helppoja kun ne aina sanoo, että on nälkä, pissittää jne. Jos laittelisin nappula-astioita sinne tänne ulko-oven lähelle, että niitä tulisi aina napattua käteen.. Jaa, ehkä tätä ajatusta pitää vielä kehittää.

Jorehan on aina ollut samanlainen, mutta se ei ole haitannut, paljoa. Siinä vaiheessa sitten kun hoksaa, että se haittaa ehkä koiraa itseään, että se on sellainen kuin se on, niin pitäisikin yhtäkkiä puuttua asiaan. Toki tässä vaiheessa puuttuminen on aikaavievää ja työlästä muutenkin, mutta koiran kannalta tehtävä, jos haluaa sen pysyvän terveenä vielä monta vuotta. Kaikkihan me tiedetään miten stressi lyhentää elinikää.

Jorea kuvastaa hienosti sekin, miten kaikessa kiihkoilussaan ja uusien tilanteiden tuomassa stressissäkin  se esimerkiksi vastikään metsälenkille lähtiessä ja auton häkkitilanpuutteessa asettui aivan ilman ongelmia, kiinnipitelemättä autossa pelkääjän paikan jalkatilaan ja parin minuutin kuluttua veteli täysin sikeitä siellä. Siis ilman että pelkääjänpaikalla istui edes ketään. Meillä kun nartut eivät ole pysyneet jalkatilassa, vaikka joku piteleekin niitä siellä koko ajan ;)

Tässä myös todiste että lasten seuraa kestetään korvat ihan pystyssä ja iloisena, ei tämä aina ole ollut itsestäänselvyys. Puhelimeen tallentuneessa kuvassa Jore itse asiassa istui lasten välissäkin aivan tyytyväisenä, joten on se todella ollut rennompi nyt, enkä oikein keksi muuta syytä siihen kuin ns. eristyksiin joutuminen :/

Mutta mutta.. En minä nyt tässä oikein mihinkään johtopäätökseen päässyt. Me nyt jotain. Ja aletaan jollekin. Aina ei vaan ole selvät sävelet. Jos kovinkaan usein.