Olen niin onnellinen, että olen vähän "raatanut" saadakseni Vapun tänne meille, sillä hän on juuri sitä mitä Manun kanssa tarvittiin ja tarvitaan! Toki jostain muualtakin oltaisiin voitu sama oppi saada, mutta että samassa paketissa hyppytekniikkaa ja vinkkejä ihan vaan omana itsenämme olemiseen koirakkona, se on liki korvaamatonta.
Tänään oli siis ensimmäinen kerta Manun kanssa hallilla - ikinä. Teimme ensin "rytmitys / laukka-askeltreeniä", jossa Manu kertoi olevansa jo tosi pro, kesti "tottistelut" hienosti, vein lelun eteen ja se odotti ja sitten sykäisi lujaa sinne minne pitikin - eka kerta meni sivusta, hups! Mutta muuten tosi jees ja ehdin jo innostua... melkein.
Vapun huomiot:
- Vaikka Manulla on vaarana olla ylireagoiva / liiallisesti stressaava, sain sen Vapun mielestä nyt keskittymään hyvin, siitä plussaa (niin, siis tuossa ensimmäisessä harjoituksessa)
- Se on liikkeessä ja seisoessaan köyryselkäinen (käsittääkseni nk. karpinselkä), jota olen havainnut Manulla toisinaan - se näkyy esim. aiemmin ottamissani 2v kuvissa, ja se korostuu koiran ollessa jännittynyt (Jorella - ja monella muulla parsonuroksella erityisesti on sama taipumus mm. näyttelypöydällä) ja epäilen myös, että se korostuu lihasjännityksistä, ja Vapulta tulikin siksi kehotus mennä fyssarille ja se on ihan hyvä kehotus aina
Toinen harjoitus sitten sisälsi ennakointia ja hypyn korkeuden arviointia, joka suoritettiin sellaisella pumpperina toimivalla hypyllä sekä okserilla sen jälkeen. Manu kävi jo aika hiilenä tässä vaiheessa, haukkui minulle ennen treeniä ja se ei mennytkään sitten käytöksellisesti aivan niin nappiin.
Vapun huomiot:
- Manu hyppää ikäisekseen aivan hyvällä tekniikalla, mutta sen ponnistusvoima ei vain riitä 55cm asti vielä, sen korkuinen rima roiskui tai hipoi. Lihaksia siis lisää sekä pakaroihin että selkään / lantiolle, myös tästä kysytään vielä fyssariltakin, kuinka me alettaisiin lihaskuntoa treenaamaan. Takajalkojen lihaskunto minua onkin arveluttanut nimenomaan tuon hyppäämisongelman vuoksi aina silloin kun rimakorkeutta on koetettu nostaa.
Sain paljon myös koirankoulutuksellista asiaa Manun suhteen, ja saahan nyt nähdä miten minä sen kanssa osaan... Ei saa kuitenkaan luovuttaa ennen kuin yrittää... :/ Kuulosta pahalta! Mutta joo, on siinä varmaan ainakin yhtä paljon tekemistä kuin ikinä olen arvellut - eikä ainakaan yhtään vähempää. Se on vähän kuin Jore, mutta ennen kuin se "räjähti käsiin", jos voin niin rumasti sanoa.
Tämän toisen treenin yhteydessä se sai raivokilarit, kun Vappu koetti lyhentää sen hihnaa jalan alle sen aloittaessa komentelulouskutuksen. Koetimmekin sitten jotain muuta ja sen sijaan odotimme sitten vain, että se rauhoittui ja koetti tarjota asioita itse, eikä haukkunut muita / minua komentaen.
Tämä kaikki alkoi siis siitä, että se alkoi minun pyytäessäni "sivulle" hyppäämäänkin edessä töröttävää pumpperihyppyä, ja kieputtamaan ympyrää tai muuta kuin mitä siltä pyysin (voi myös hyvinkin olla, että "sivu" käsky ei vaan ole sille vielä niin selkeä, kun hyppyeste on nokan edessä, että se ei vaan yksinkertaisesti tiedä mitä pitää tehdä ja siksi tarjosi hyppyä, mutta osittain myös selkeästi siksi, että se vaan kävi kierroksilla), ja sitten kun Vapun käskiessä poistua hypyltä kokonaan, se alkoikin turhautumistaan louskuttaa minulle, ja siinä vaiheessa sitten Vappu tuli näyttämään minulle kuinka rajataan koiran tilaa, että saataisiin tilanne laukeamaan ja se vaan ei toiminut niin, vaan Manu veti kilarit. (- Kaikkea sitä, kun rajataan ja kaikkea, hoh!) Mutta tykkään minä siitä siltikin, terrieriperheessä pitää olla vähän terrieritemperamenttia kai? Ei se ketään purrut, vaikka Vappu kysyikin, onko se koskaan purrut minua tuollaisessa kilarissaan - eikän ole, ainakaan varsinaisesti?
Manu on siis joskus niin sanotusti "kilahdellut" täällä meidän seurassa, en nyt muista tarkalleen missä tilanteissa, joskus alkuun harjatessani sitä, kyllä - useinkin, ja silloin myös näpsi sormille, sai raivarit ja karkasi minulta. Ei ole tehnyt sitä enää. Ja ehkä joskus kesällä kun ollaan kentän laidalla käyty? Mutta leppyi kyllä siitä, vaikkei se sielläkään osannut oikein kauniisti käyttäytyä. Tuntui kuitenki nyt, että sellainen kilahtelu ei selkeästikään paimenella ole suotavaa tai toivottavaa, mutta kaipa terrierinomistajana vain katson herkemmin läpi sormien vähän kaikkea tuollaista ärrinmurristelua? En siis suinkaan siedä sitä, mutta en säikähdäkään ja minusta se vaan ei ole tuntunut isolta jutulta.
Eli jätän siis Manun kilahtelut vastaisuudessakin omaan arvoonsa, jos ei ne tuosta lisäänny tai pahene.
Mutta mutta. Tällaista käskyjen huomiomatta jättämistä kuitenkaan ei siis pitäisi sallia, josta kaikki siis alkoi, vaan silloin kun se alkaa kerätä kierroksia tarjoamalla höpöjä, heti pois tilanteesta, nollata kokonaan ja lähestyä estettä uudestaan. Manu vain tykkää tuosta tilanteen nollaamisesta vähintäänkin huonoa, eli alkaa louskuttaa tosissaan ja tähän louskutukseen en sitten saa reagoida ennen kuin se tarjoaa jotain järkevää, kuten katsekontaktia, sivulle tuloa tai vastaavaa ja sitä odotellessa rajaan sen tilaa hömpöttää ja komennella. Ja saatanpa minä vielä hurjana laittaa hihnan jalankin alle ja katsoa jos se siitä vielä nyppiintyy. Laitan vaikka kumpparit jalkaan, haha.
Koin siis jonkilaisen valaistumisen eilisen luennon ja tämän päivän mittaan. Tai sellaisen vahvisteen omille mietinnöille, että Manun kanssa tulee oikeasti olla jämäkkä, ei siis niin sanotusti vaatia siltä vaan STICK TO MY CRITERIA. Siis että itse kerta kerran jälkeen pidän kiinni omista kriteereistäni ja muistan mitä milläkin tarkoitan, esim. mitä "sivulle" tarkoittaa ja toteuttaa se niin, eikä millään muulla tavalla, ei saa antaa sijaa koiran hömpöttää. Ei siis voi vaatia koiralta, vaan itse muistaa, mitä minä siltä koiralta haluan ja miten KAIKKI on AINA oltava MUSTAA ja VALKOISTA. Joko / tai. Kaikki tai ei mitään.
Helppoa eikö? Tai se vaatiminen on helppoa - johdonmukaisuus on kaikkea muuta!
Ja Vappu on vain jotenkin niin käsittämättömän rautahermoisen, järjestelmällisen, yksioikoisen ja mustavalkoisen johdonmukainen kuin vain ihminen olla ja saattaa - enkä minä ole koskaan ollut sellainen, enkä oikein tiedä onko minua rakennettukaan toimimaan niin - siis ikinä koskaan. Ja siksi epäilen jopa, ollaanko me Manun kanssa ollenkaan oikea pari olemaan yhdessä? Tämmöisiä olen miettinyt aiemminkin ja nyt taas... Kyseenalaistan tässä siis omat kykyni olla rauhallinen, johdonmukainen ja mustavalkoinen, ja kyseenalaistan sen todella. Jos vaikka meidän narttujen kanssa ei ole aina niin mustavalkoinen tarvinnut olla, niin nyt pitäisi.
Ja... jos en usko, että pystyn siihen, niin miten siihen voi pystyä? Menipä tämä nyt mustaksi. Ei valkoista ollenkaan. :/ Mutta huomenna jatketaan. Huomenna vaikkis lataan videotkin sitten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti