Olen tässä aikani kuluksi miettinyt meillä asuneita kahta parsonurosta ja itku meinaa oikeasti päästä.
Miten me ollaan onnistuttukin tekemään tilanteesta tällainen? Rommi oli haastava meille tullessaan, mutta siitä aikaa myöden hieman tasoittui, kuitenkin koskaan täysin meille asettumatta ja löysikin parhaimman kodin Jaanan luota. Kiitos edelleen sinne.
Jore taas oli lupaavakin, hyvähermoisen oloinen pentuna, kunnes jossain vaiheessa, vähitellen, asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan ja nyt tuntuu, ettei se saata muuta kuin stressata, stressin olen tunnistanut vasta hiljattain. Koetan miettiä kaiket päivät miten sen oloa meillä voisi helpottaa ja pahalta tuntuu.
Minulla on mennyt melkein luotto parsonuroksiin. Onhan olemassa, täytyyhän olla tavallisiakin uroksia? Ei Rommikaan ollut näin haastava, vaikka siltä silloin tuntui. Jotka ulos lähtiessään ovat mielissään, mutta eivät huuda suoraa kurkkua (tai pure tennareita kiihkoissaan)? Jore käy kuitenkin joka päivä lenkillä, miksi se sekoaa siitä noin? Jotka nähdessään toisten koirien leikkivän ollessaan itse ulkoaitauksessa, eivät käy lähimmän vierustoverin päälle innostuessaan / raivostuessaan? Jotka sietävät pikkulapsia lähellään, eivätkä näyki niiden varpaita, vaikka lapset eivät eleelläänkään osoita lähestyvänsä koiraa?
Ja missä kohtaa me ollaan menty niin pieleen?? Jotain me ollaan tehty pahasti väärin, enkä ymmärrä mitä. Ei toki meidän lauma tai perhe ole se rauhallisin, kärsivällisin, johdonmukaisin mahdollinen perhe, taatusti, vaikka varmaan pitäisi olla. Ehkä Jore olisi tarvinnut sellaisen?
Jos Jore olisi minun ainoa koirani, kaikki olisi mainiosti. Niin minä aina mietin. Mutta kun se ei ole koskaan ollut ainoa koira, eikä se tule sitä koskaan olemaan. Tai jos se saisi olla vain Lisan kanssa tai Igsyn kanssa, silloinkin me vielä pärjättäisiin.
Onko se kenties kipeä silti? Kokeilimme Jorelle viikon verran kipulääkitystäkin, muttei se sen oloa tai käytöstä muuttanut miksikään tai ehkä ei kokeiltu tarpeeksi kauan. Toki kivun vuoksi kauan sitten opittu käytös ei noin vain häviä, muttei se rauhoittunutkaan millään tavalla. Se myös haisee todella voimakkaasti, joka on sekin yksi selkeä pitkäaikaisen stressin oire, tosin voi se olla myös jonkin sairauden oire, mutta ei se ole sairaanoloinen. Se on virkeä, reipas, innokas, motivoitunut - kuten aina ennenkin. Mutta sen stressin hoitamiseen ensimmäisenä tulisi saada aikaiseksi täydellinen ympäristönmuutos. Jostain olisi lähdettävä liikkeelle. Näin ei voida jatkaa, toivottavasti en ole havahtunut liian myöhään.
Se kuitenkin rakastaa minua ja minä sitä, sen parasta koetan ajatella, meille jokaiselle parasta, mutta miten?
--
Hukassa, surkea ja epäonnistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti