Olen viimeaikoina eksynyt blogeihin, joissa shelttejä tms. ajatuksia lukevia rotuja harrastaneet / harrastavat ovat jostain kumman syystä sekaantuneet parsoniin, jopa niinkin suuressa määrin, että ottaneet sellaisesta treenikaverin itselleen. Niinkin ymmärrän, jos joku parsonin omistaja ja erityisesti joku sellaisella epätoivoisesti jo harrastava harkitsee sheltin, bortsun tms. ottamista (tai jopa oikeasti ottaa sellaisen muiden parsoneita harrastavien julkisesta paheksunnasta huolimatta), lähinnä siis toiveissa joskus jopa lajissa menestyäkin, vaikka muuta väittävät.
Älkää ottako tätä kirjoitusta vakavasti. Arvostan jokaikistä ihmistä, joka parsonin treenikaverikseen edes kerran valitsee, pitäisi kuitenkin muistaa aina pitää se huumorintaju mukana treenaamisessakin ja erityisesti kisoissa! Ei näiden kanssa muuten pärjää. Enkä puhu kisoissa pärjäämisestä. Vaan ihan molempien osapuolien henkisestä hyvinvoinnista ja tasapainosta elämässä.
Suomesta löytyy useita agilityssa lahjakkaita parsoneita. Lahjakkuuttakin on montaa eri laatua, on nopeita ja itsenäisiä; on nopeita, melko itsenäisiä ja ohjaajaa kuuntelevia; ja sitten on melko nopeita, vähempi itsenäisiä ja ohjaajaa kuuntelevia parsoneita. Sellaisia en vielä toistaiseksi Suomessa tunne, joka olisi sekä tuulennopea että ohjaajaa kuunteleva. Eli se itsenäisyyden hiven siellä monesti "pilaa" kokonaisuuden muutoin täydellisellä radalla, joskin joskus se myös monesti tuo sen ykkössijan silloin kun onnistunut suoritus sattuu kohdalle! Parson harvemmin on sellainen, joka "korjaa" itse ohjaajan tekemät virheet, ei, vaan se toistaa ne sanatarkasti. Eli jos nyt oikein yleistettäisiin, voisin vaikka sanoa, että jos haluaa tietää mikä omassa ohjauksessa on pielessä, voisi joskus kokeilla ohjata parsonia. Ellei jo valmiiksi omista sellaista, itsetunto voi tästä syystä parsonharrastajalla olla toisinaan hieman matalalla. Parson pitää nöyränä (mutta ei saa lannistua!).
Ehkäpä voisin humoristisesti jakaa parsonit seuraavanlaisiin tyyppiluokkiin:
- Raketti - nopea ja itsenäinen (harvemmin hanskassa, mutta silloin kun on, 1. - 2. sija on taattu, melkeimpä kilpaseuran laadusta huolimatta ja radalle saattaa jopa mahtua jokunen ohjauksellinen epäkohtakin..)
- Rakettispagetti - nopea ja taipuisa (voisi olla nopeampikin, onnistuessaan hätistelee kärkeä. "hitaus" voi tosin johtua esim. koosta, rajamini tietenkin menee lujempaa samoilla avuilla, kuin 3-4cm pienempi rotunsa edustaja, eli mene riskillä ja halua ennemmin säkärajaa hipova kuin selkeä mini... niin se vaan on)
- Spagetti - vetelä ja taipuisa (hyvin mukana ohjauksessa, ei hätistele kärkeä aina edes nollatuloksella)
Ja johonkin näistä kategorioista oma parsoni usein asettuu. Eri asia sitten, mikä niistä on paras.... riippuu vähän mitä on vailla.
Jos maailmanmestaruutta halajaa, niin sen on vain pakko olla raketti. Vaatii varmaan vaan aivan käsittämättömät määrät työtä, työtä ja työtä, että siitä oikeasti saa maailmanmestarin ja uskoisin, että kaiken A ja O on ihan se pentukasvatus. Mitä silloin pentuna tulisi oikeasti tehdä, että nopean parsonin saa hanskaan, on sitten minulle mysteeri. Ja iän puolesta menestystä on todennäköisesti tuloillaan vasta joskus 5-6 ikävuodesta alkaen. Jos siis sittenkään. En (ennen kuin toisin todistetaan) jaksa siltikään uskoa, että rakettiparsonista on moninkertaiseksi voittajaksi missään kisoissa. Se vaan on aina kuitenkin melko arvaamaton pakkaus! Mutta luulisi, että useimmalle harrastajalle riittääisi yksi maailmanmestaruus per koira.
Jos pelkkää maajoukkuepaikkaa on vailla, mahdollisesti Suomen mestaruutta ja menestystä kisoissa yleensä, on varmaankin tuo kakkosvaihtoehto se paras. Se vain, ettei sen vauhti ehkä sittenkään riitä, mutta toivottavasti joskus ja jos tuuri käy, niin kyllä arvokisamenestyskin on täysin mahdollista. Tämä tyyppi on siis se, jolla on mahdollisuus tehdä nollia nollan perään, saada muutamat voittonollat vuodessa ja täten siis kerätä mukavasti pisteitä MM-karsinnoissa ja menestyä tosiaan tuurillaan hyvin myös SM-karkeloissa.
Spagetilla ei todennäköisesti enää pärjää nykymaailmassa. Se on lähestulkoon pomminvarma nollakoira, mutta ei enää vauhtinsa puolesta nappaile kolmen parhaankaan sijoituksia kuin harvoin ja ykköspallille päässee ehkä kerran vuoteen, pienemmissä kisoissa, jos sittenkään. Mutta tämä on varmasti se paras mahdollinen kaveri jonka kanssa kisaura korkata. Sen kanssa voit mainiosti harjoitella ja oppia ja sen kanssa on kiva kisata, kun onnistumisia tulee harva se viikonloppu. Kovin kilpailuhenkinen ohjaaja tosin alkaa pian varmasti kaipaamaan jotain säpäkämpää.
Luonteeltaan kaikki parsonit ovat mitä ovat. Jokaisessa kisaajatyypissä mahtaa olla luonteeltaan mitä erilaisempia yksilöitä, on itsevarmaa pärisijää, herkkää tärisijää jopa pelokasta ärisijää ja sitä rataa. Ja sitten on vaan niitä ihan äärilungeja teräshemoja joka tilanteessa, jotka on kotona unelmasohvaperunoita ja töissä tultajatappuraa! Ehkäpä spagettien joukossa on eniten luonteeltaan tasapainoisia, rauhallisia ja ns. helppoja koiria. Etunsa ja haittansa kussakin siis!
Nopeus on perinnöllistä ja parsonit ovat nopeita, yleisesti ottaen. Nopeaa jos olet vailla, ota pentu nopeista vanhemmista. Moni muukin asia on perinnöllistä, joten kannattaa katsoa niitä muitakin kohtia niistä vanhemmista, kuin pelkkää nopeutta. Parson on siitä mainio, että täydellinen agikoira voi myös olla erinomainen rotunsa edustaja ulkomuodollisesti sekä jopa käyttöominaisuuksiltaan (puhun siis metsähommista). Monipuolinen harrastuskoira siis - kuten monessa lähteessä todetaankin. Mutta vain tietynlaisille ihmisille: nimittäin aktiivisille, huumorintajuisille ja ennen kaikkea ahkerille - jos nimittäin haluaa menestyä.
Ja loppusanoina voisin toivottaa teille kaikille paljon onnea, huumoria ja menestystä valitsemallanne tiellä parsonin kanssa < 3
Hauskoja mietintöjä :) Omasta mielestäni parsonin saadessa syttymään lajiin kunnolla siitä yleensä löytyy hyvin vauhtia. Kaikillehan se ei tosiaan ole se unelmalaji ja sellaista koiraa voi olla vaikeampi motivoida työskentelemään esteillä. Oikealla motivaattorilla ja ohjaajan tietynlaisella agressiivisuudella on minusta iso merkitys. (Tai ainakin omalla kohdalla). Ihana palkka ja usein oikeasta suorituksesta niin motivaatio pysyy korkealla!
VastaaPoistaMielestäni on hyvä että koira käy vähän kuumana jotta siitä saa täyden vauhdin irti kentällä, tietysti siinä määrin että koira ei piiputa ja vedä meneen omia ylikuumuessaan :) Agilitykoiranhan sanotaan olevan parhaillaan 5-6 vuoden iässä, joten silloinhan niitä mestaruuksia on sopiva nappailla ;) Koira on henkisesti kypsä ja toivottavasti maltillinen lukemaan ohjausta. Vaikka Xenan kohdalla tuntuu et se maltillisuus lukea ohjausta on tullut vasta nyt 10-vuoden iässä ;)
Oma liikkuminen ja ohjauksen ajoitus on myös äärimmäisen tärkeää minusta parsonia viedessä, ne tosiaan harvoin antavat anteeksi puolihuolimatonta ohjausta ja pelasteluyrityksiä. Parsonin kanssa kannattaa yleensä pyrkiä olemaan joko rinnalla tai hieman edellä,en voi kuvitella bordercollie maista monen esteen perässä takaaohjausta parsoneille, ne kun eivät tosiaan ole mitään paimenkoiria :) Vaikka tällaisiakin saattaa ihan hyvin olla olemassa!
Itse en ehkä täysin allekirjoita tuota pentuajan tärkeyttä nopean agilityparsonin koulutuksen kohdalla, mutta toki tulee ottaa huomioon suuret yksilöerot ja se mikä sopii toiselle ei taas sovi toiselle. Osahan on myöhäiskypsiä tai sitten varhaiskypsiä. Tärkeintä on varmaan tosiaan huumorin ja hauskuuden säilyttäminen, kuten sinäkin sanot. Jos parsonille tekee hyödylliseksi juosta lujaa sekä ottaa ohjaaja huomioon niin sillähän pääsee jo pitkälle! Ihan perustottelevaisuuden harjottelemisessa on minusta ihan tarpeeksi vilkkaiden parsonpentujen kanssa, itse uskon vahvasti leikkiin esteiden keskellä ja vaan juoksemiseen ja hauskanpitoon. Sekä tottelevaisuus juttujen yhdistelyyn esteiden keskellä. Eihän se tietty ihan sirkukseksi saa mennä :) Mutta tämähän nyt on ihan vain minun pohdintoja :)
Olen lisäksi huomannut että parsonilla (ainakaan omilla) ei kannata aina valita samanlaista ohjaussuunnitelmaa kuten sheltien ohjaajan. Yleensä parsonien hyppytyyli on mielestäni kankeampi ja pidempi kuin sheltien joten läheskään aina se lyhin reitti ei ole parsoneille se nopein vaan kannattaa ehkä kierrättää että saa pysymään vauhdin ja linjat hyvinä koiralle. Ja oma liikkuminen on äärimmäisen tärkeää! Jos juokset kuin tuulispää niin yleensä parsonit juoksee kans :)
No sinähän innostuit analysoimaan, vaikken nyt tätä itse aivan analyysiksi meinotellut!! :D Mutta hyvä vain! Tosiaan, pentuaikaan viittaaminen ei ehkä ollut kovin täsmällistä, vaan tarkoitin sitä perustavaa työtä yleensäkin, oli se sitten tehty missä vaiheessa / iässä tahansa. Puolihuolimattomalla ei jokatapauksessa pitkälle pääse, mutta niinhän se on aina.
VastaaPoistaEhkä se isoin pointti parsonin kanssa harrastaessa kuitenkin on minusta se, ettei se anna tosiaan kamalasti anteeksi - se on semmoista kaikki tai ei mitään. Ohjauksessa saa olla tosi tarkkana, ettei anna vääriä vihjeitä, koska tilanne on usein jo menetetty pienimmästäkin mokasta. Monen pehmeämmän koiran kanssa voi vielä senkin jälkeen korjata tilanteen. Ja en tosiaan tarkoita etteikö muissa roduissa voisi olla samanlaisia tykittäviä kaikki tai ei mitään - olipa kyseessä vaikkapa sheltti tai borderi. Kirjoitin parsoneista, koska harrastan vain parsoneita :)
Ja muutenkin kai parsonin kanssa pätee paljolti samat totuudet kuin monen muunkin koiran kohdalla agilitya harrastaessa, aina kunkin luonteesta ja tyypistä riippuen, hitaammalla koiralla voi tosiaan olla ihan muut intressit ja nopeitakin menijöitä on paljon erilaisia. Ei tosiaankaan varmasti vain kolmea tyyppiä, kuten tuossa kirjoitin. :) Ei kai tätä voinut ottaa kovin vakavasti sentään, ei ollut kovin syväluotaava analyysi kyseessä :D mutta kiva jos kirvoitti ajatuksia!!
Ja omasta ohjaamisesta nyt puhumattakaan.. Tässä kai perusolettamuksena oli, että osaa jo valmiiksi ohjata, joskaan ei täydellisesti. Täydellinen ohjaaja kai saisi täyttä tykittävän asiansa osaavan parsoninkin menemään joka radan nollalla? Vai saisiko lie sekään ;)
Ja kai tämän postauksen tosiaan voi lukea vakavemmallakin ajatuksella, mutta kaikki oli kyllä kirjoitettu huumorilla. Mulla on toisinaan vähän vaikeasti ymmärrettävä huumorintaju, kun teen sitä liian vakavanoloisesti...
VastaaPoistaNo mutta, joka tapauksessa hauska jos sain ajatuksia aikaan. Lue kuitenkin vielä uudestaan pilke silmäkulmassa, niin tämä oli alunperin ajateltu luettavaksi! ;) Sullakin kotona vaan pelkkiä raketteja, maailmanmenijöitä siis, mutta piru kun sitä harvempi on se täydellinen ohjastaja!! Näinhän minä ainakin Foxyn kanssa itselleni aina vakuutin.
Tai yksi vaihtoehtohan voisi olla sellainen sielunkumppanuus, että vaan löytäis sellaisen (koiran) parsonin jonka kanssa sydän sykkis samaan tahtiin tai jotenkin vaan synkkais. Kuka ties sekin olisi mahdollista - no toivottavasti kukaan ei sentään sitä täydellistä ala etsimään vaan koettaa vain tehdä omasta suhteestaan mahdollisiman toimivan (eli täydellisen). :)
Juu enhän minä nyt tosissaan toki ottanut =) Innostuin vaan skriivailemaan omia pohdintoja ja kokemuksia tähän kun sattui olemaan aikaakin ihan yksin koneella istuessa. Mukava joskus vähän vaihdella ajatuksia :) Itsellä tahtoo vaan aina joskus kadota se punainen lanka ja vaan kirjoitan ja kirjoitan ja lopuksi en tiedä et mistä oikein kirjoitan =)
VastaaPoistaJuu onhan nuo kovia menemään mutta se menemisen hallitseminen on aina oma haasteensa ja tuota ohjausta ei vamaan ikinä opi täysin..aina sitä jossain hutiloi ja hätteilee =) Itse olen tyytyväinen itseeni etten anna enää mönkään menneiden kisojen synkentää mieltä kuten ennen, vaan otan radan kerrallaan ja pohdin sen ja sitten eteenpäin :) Henkistä kehittymistäkin tämä agility kovasti edistää siis :)
En tosiaan tarkoittanut postaustani miksikään "palopuheeksi" vaan omiksi mietinnöikseni ja kokemukseksini lajista =) Kiva kun sie jaksat tänne kirjoitella ja saa itekin kirvoitettua kaikenlaisia mietintöjä ja ajatuksia.