Enempi on varmaan meitä, jotka eivät tee koiriensa kanssa niin paljon kuin sietäisi, mutta koiranomistajista löytyy myös toinen ääripää, ne jotka tekevät liikaa vastineena niille, jotka tekevät aivan liian vähän ja esim. kilpailevat silti.
Muistan että silloin ensimmäistä parsonia ottaessani, sain lukea ja kuulla varoituksista tyyliin, se on sitten niin ja niin aktiivinen ja sen kanssa pitää touhuta ja tehdä joka päivä ja tarjota aivopähkinää ja lenkkeilyttää kymmeniä kilometrejä päivässä ja niin edelleen, että siitä kasvaa normaali eikä teinivuosinaan syö taloa palasiksi tai kehitä muita ongelmakoiran ominaisuuksia. Ja vähän kieltämättä paineisti ja ahdisti sitten se mahdollisuus entä jos...
No, onneksi olen luonteeltani laiska ja onneksi aloin haalimaan itselleni lisää koiria. Meillä koirat on lähtökohtaisesti oppineet siihen, että kotona ollaan ja laiskotellaan. Ruoka-ajat ovat oikeastaan ainoa aktiviteetti sisätiloissa. Ei siis pahemmin olla harrastettu aivopähkinöitä tai muutakaan jumppaa kotona, paitsi ensimmäisen koiran kanssa ja vuosikkaaksi asti se sitten koko ajan kotona tarjosikin palloa tai lelua tai koetti jollain muualla tavalla saada huomiota, kunnes perheeseemme tuli Rommi.
Rommi oli vuosikkaaksi asti runsaasti aktivoitu (emännän pitkien työpäivien aiheuttaman syyllisyyden vuoksi kenties) sillä oli lelut ja vehkeet ja se oli saanut juosta koirapuistossa useita tunteja muiden koirien kanssa riehuen, että siltä saatiin liikahöyryt ulos. Reisilihakset vuosikkaalla koiralla olivat aivan järjettömän isot, eli ei aivan tervettä sekään. Tämä nuoruusiän vääränlainen energianpurkaminen johti siihen, ettei se osannut rauhoittua kotona ollenkaan. Se tuli meille vuoden ikäisenä ja Rommin tullessa, kaikki lelut jouduttiin keräämään pois. Pienikin kehu koiran suuntaan sai sen innostumaan, haukkumaan ja näykkimään. Rommin kanssa oltiin tosi "low profile"- tosi kauan. Rommin kanssa koetettiin tehdä töitä ja toivottiin siitä vielä laumaan ja harrastuksiin soveltuvaa kaveria, mutta päädyttiin lopulta etsimään sille lapseton, koiraton, arkirutiinein höystetty perhe jostain muualta, jossa se on voinut hyvin tähän päivään asti.
Rommi opetti meille sen, ettei kotona tarvitse koirille edes olla leluja tarjolla, eikä varsinkaan sisällä. Jos on ulkona pihaa missä liikkua, niin riehumiset sinne. Varsinkin jos on itse vielä nuori ja kenties joskus elämässä perheenlisäystä tiedossa, niin koiran on paljon helpompi sopeutua lapseen ja lapsen leluihin, kun se ei ole oppinut olemaan "lattioiden herra / emäntä". Tämä ihan vain lisähuomautuksena.
Ja se liikunnan määrä... hmm. Jokaiselle tarpeen mukaan. Meillä koirat pääsevät hihnalenkeille päivittäin, yleensä myös irti päivittäin metsään juoksentelemaan, mutta ainakin pihalle irti. Lisa tosin ei tästä hyödy, se kun ei pihalla yleensä pahemmin liiku, ellei sitä liikuta eli esim. treenaa. En siis sano, että meidän tapa olisi paras tapa, todellakaan. Jos kilpailee yhtä aktiivisesti kuin me Lisan kanssa, olisi syytä panostaa enemmän lihaskuntoon, pidempiin lenkkeihin, jotka sisältää erityisesti vapaana juoksemista metsissä, spurttailua ja tasaista liikuntaa, muutoin ei voi odottaa parhaita tuloksiakaan, tietenkään. Pari kolme kertaa viikkoon metsässä juoksentelua varmaan silti riittäisi, tavallisten hihnalenkkien lisäksi. Metsäjuoksut avaavat paikkoja ainaisen hihnakävelyn vastineeksi. Ja muuten, oma lauma paras lauma, vieraat koirat stressaavat aina.
Kimppalenkit aktivoivat ja paineistavat koiraa verratuna yksin tai oman lauman kanssa suoritettuihin lenkkeihin. Se, että joka päivä tehdään jotain tavallisesta poikkeavaa, stressaa koiraa suunnattomasti. Koirasta riippuen enemmän tai vähemmän - joku osaa käsitellä stressiä paremmin kuin toinen ja siitä ei muodostu välttämättä ongelmaa - ja vielä vähemmän, jos tähän ollaan jo pentuaikana järjestelmällisesti totutettu (ja todettu, että hermorakenne koiralla on normaali). Ja tässä onkin se juju, mikä on sinun koirallesi arkea? Jos joka viikko käydään kimppalenkeillä (kimppalenkillä tarkoitan koiria, joita ei voi lukea omaan laumaan kuuluviksi) tai jopa useita kertoja viikossa, se vain paineistaa koiraa turhaan. Puhumattakaan sitten, että lisäksi treenataan kahdesta kolmeen kertaan viikossa ja lenkitetään hihnassa useita (kymmeniä?!) kilometrejä päivässä. Kotona sitten doboillaan ja temputetaan. Ja kisataan, epistellään ja tokoillaan lisäksi, kun tokoiluhan on niin rauhallista.
Kaksi koiraa voisi olla ihan kiva vaihtoehto, jos tuntuu, että aikaa riittää ja energiaa niin, ettei yhden koiran kanssa ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisi. Ei se yksi koira välttämättä halua tehdä sitä kaikkea.
Näin paljon harrastava koira, jota ei olla alun pitäen totutettu rauhoittumaan myös treenitilanteessa ja totutettu pennusta lähtien kaikkeen kuljettamiseen ja muualla kuin kotona olemiseen (8-12 viikkoisena jo!) stressaa tällaisesta työmäärästä aivan valtavasti. Tarpeeksi henkistä stressiä jatkuvasti aiheuttaa myös fyysistä stressiä ja ajan kuluessa kaikki tämä sitten voi purkautua monenlaisena vaivana tai jopa käyttäytymishäiriönä.... Hmm. Kuulostaa kamalalta, mutta näin se menee. Eli jos sinulla on suunnitteilla tulevan kisakoirasi kanssa tehdä näin ja näin monta kertaa päivässä tätä tuota ja sitä, käydä hallissa x kertaa viikossa ja kisata vuodessa xx kertaa, niin ota jo sitä pentua mukaan samalla tavalla, nukkumaan sinne hallille, autoon, kisoihin minne nyt vain suuntaatkin ja suunnitteletkin. Haistelemaan niitä hajuja ja oppimaan että se on sen tulevaa arkea.
Tähän väliin voinkin todeta, että kamala miten 4 viikkoa meni äkkiä. Meidän neiti on jo 13 viikkoinen...
Loput sitten huolehditaan myöhemmin. Jos koiran kanssa treenaa isoja määriä, lenkitetään sitä hihnassa pitkiä lenkkejä ilman metsäilyä ja niin edelleen rasitetaan koiraa fyysisesti, tulee myös siitä kropasta pitää huolta. Kuumuminen, jännittäminen ja räksättäminen pitävät kehoa jännitystilassa ja väärin huollettuna koiralle aiheutuu myös jumeja pitkän päälle, joten lihashuolto hieronnan ja fyssarien merkeissä voi olla tarpeen.
Sitten tämä toinen ääripää, ne laiskurit. Niistä minulla ei ole niin paljon sanottavaa, koska muutosta on huomattavasti vaikeampi saada aikaiseksikaan. Helpompi vähentää liiasta kuin luoda uutta tyhjästä...
Surullista on se, että täysin lihaksettomien ja huonokuntoistenkin koirien kanssa viitsitään kilpailla. Harrastaa voi tietenkin, sehän on vain hyvä, mutta jos koiran pisin lenkki tehdään agilityn viikkotreeneissä lämmittelynä siksi, että kouluttaja käskee, niin ei sillä koiralla voi sitten kyllä sitä agilityakään harrastaa. Taatusti jokin paikka menee rikki. Sillä ei ole lihaksia tukemassa niveliä ja jos liikunnan puute juontuu jo pentuajalta, eivät ne nivelet ole kunnossa muutenkaan. Pennun pitää saada runsaasti liikuntaa, vapaa valintaista liikuntaa, eli ei pelkkiä hihnalenkkejä tai kaverien kanssa riehumista, vaan metsissä kulkemista, tutkistelua, kiipeilemistä, hyppimistä ja juoksemista. Omilla ehdoilla liikkumista - se on pennun oikeus.
Kokeilepa itse juosta yhtäkkiä 100-200m täyttä vauhtia, kääntyillen ja hyppien samalla, ilman peruskuntoa. Ei kiva. Tai puhumatta, että tekisit sen suoraan autosta noustuasi. Ja tietenkin takaisin sinne autoon heti repäisyn päätteeksi. No, onneksi tällaista kisakaverin kohtelua ei enää niin usein näe, mutta joskus kyllä edelleen.
Kyllä agilitya harrastavalla koiralla tulee ne lihakset olla olemassaan ja niitä ei saa aikaiseksi muulla kuin liikkumalla oikein. Toinen vastenmielinen näky on lihavat koirat radalla tahi sitten sellaiset, jotka muusta syystä eivät halua liikkua. Tällaisten koirien ohjaajille neuvoksi laihduttaa, viedä koira lääkäriin --> fysioterapiaan - tai vaihtaa rotua.
Ei ole tarkoitus ikävään tapaan avautua, mutta minusta nämä on tärkeitä asioita ja ne pitäisi harrastaessa ymmärtää. Löytää sellainen kultainen keskitie. Jos koiraa rasittaa paljon, sitä pitää osata myös hoitaa. Jos tulee tenkkapoo ja ongelmia, niin voi hyvin pitää taukoa ja ajan kanssa selvittää syy käytöksen muuttumiselle, vauhdin puuttumiselle, kuumumiselle jne. Jos taas oma aika ei riitä pitämään koiran lihaskuntoa yllä, niin vähentää sitten niitä harrastuksia (vähentää jopa koiramäärää pahimmassa tapauksessa) keskittyä vain siihen ylläpitävään liikuntaan ja sitten niihin vähiten rasittaviin / stressaaviin harrastuksiin. Ja jos koiraa ei olla asianmukaisesti totutettu vaan aina vain tuotu lisää harrastuksia mukaan kuvioihin, niin sitten aloitetaan alusta ja totutetaan koiraa rauhoitumaan (vaikka sitten nukkumaan!) siellä treenitilanteissa ja kisoissa... Niin, varmasti aivan kamala työ näin jälkeenpäin, kun olisi ollut miljoona kertaa helpompaa opettaa kaikki jo pennulle, mutta ei näitä aina ehdi tulla ajatelleeksi tai ei välttämättä ole hoksannut ollenkaan.
No niin, mutta, näine sanoine tähän tiistaiseen aamupäivään, mukavaa sellaista kaikille kaikesta huolimatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti