Ei omena puusta voi kauas pudota..

Kares taas kirvoitti minut ajattelemaan näitä terveysasioita. Ja hyvä niin, ihana kun joku jaksaa (ja uskaltaa) herättää keskustelua ja tuoda omia ajatuksiaan esiin. Tuonkin tässä omia ajatuksia esiin asiasta agilityn kannalta. Ja ehkä joku haluaa nyt lukea esimerkin näistä "pikkutyttöjen ja tilastonikkareiden" ajatuksista, heh heh, itse ainakin ihan selkeästi luen itseni molempiin kategorioihin :D Annetaan nyt varmuuden vuoksi taas se amatööri varoitus.

Miten taata terve koira, kun koiran lajina on niinkin kuluttava harrastus kuin agility? Tai sanotaanko, että se olisi ainakin haaveena, jos ajatellaan tilanne, että vasta harkitaan pentua. Eikä sen tietenkään kuluttava harrastus tarvitse olla, jos kaikki on kunnossa ja koiran huoltaa oikein. Nykyisellä intensiivisyydellä agilitya ei kuitenkaan olla harrastettu kuin ehkä 5-6 vuotta. Yhä useampi harrastaja harrastaa ja kilpailee entistä tiiviimmin ja tavoitehakuisemmin. Koiralta ja itseltäkin vaaditaan paljon ja vielä enemmän.

[ On ollut kuitenkin ihana huomata, miten myös koirien hyvinvointipalvelut ovat lisääntyneet. Sama pätee kuin aina ennenkin - siitä hetkestä lähtien, kun koirasi urheilee ja liikkuu sinun pillisi mukaan eikä ns. luonnonmukaisesti, vastuu sen terveydestä ja hyvinvoinnista on täysin sen liikuttajalla ja omistajalla. Mitä rankempaa ja useammin toistuvaa treeni on, sitä enemmän tulee uhrata aikaa myös siitä palautumiseen. Tämä tulisi aina muistaa, kun mielessä on treenin lisääminen. Koiran huoltaminen ei ole hifistelyä :) Se on ihan vaan perusedellytys sille koiraurheilulle itsessään. En nyt tässä mene taas siihen, että mitä kukin huoltamiseksi käsittää ja miten se tulisi tehdä - vaan kukin tyylillään. ]

Olen usein pohtinut sitä millainen koira on hyvä jalostuskoira - agilitya varten. No, luonnollisesti, kun niitähän olen koettanut ensisijaisesti kasvattaa. Mutta koska kasvatus on edelleen hyvin alkutekijöissään on se minun kasvatustyöni pitkälle vielä vain ajatustyötä. Usein ensin ajatellaan, että tärkeintä on luonne, että on tulinen tarvittaessa ja on itsenäisyyttä sen verran että pelittää radalla ja on hermorakenteeltaan tasapainoinen että kestää kisamatkat ja kisatilanteet ja sen semmoista. Vai onko sittenkään? Ehkäpä yhtä tärkeää ellei tärkeämpää sitten kuitenkin on se terveys. Mutta miten se määritellään? 

Kuten tuossa yllä arvelin, ehkä 5-6 vuotta on nyt takana kun agilitya on yhä useamman mielestä alettu pitää urheiluna ja sitä on harrastettu sen mukaisesti. Ja yhä useampi koira siellä menee rikki. Mistä senkin tietää jos oma jalostuskoira sitten 6 vuotiaana meneekin rikki - huolimatta siitä, että lähtökohdat ovat hyvät ja huolto pelittänyt? Valitettavasti jos kasvattajana on aloitteleva, eikä takana jo sukupolvia toimineita kisakoiria (harvalla on), ei auta kuin kokeilla. Mieluusti tietenkin sellaisella koiralla, jolla on molemmat vanhemmat aktiivisesti treenattuja ja kisattuja. Siitähän se lähtee. Että koiran vanhemmat ovat toimineet lajissa rikkoutumatta ja pysyneet terveinä monta vuotta, vaikka tahti on kova. Tuolloin 5-6 vuotta sitten oli melkein mahdotonta edes löytää kahta sellaista urheilevaa agilitykoiraa, narttua ja urosta, (parsoneista puhun) joilla olisi voinut pentueen teettää - näin kärjistetysti. Tarkoitan sanoa, että kun lajikin on vasta niin alkutekijöissään todellisena koiraurheiluna, niin samoin on se jalostus(tieto)kanta mitä kasvattajilla on siitä käytössään. Ja ne koirat jotka menevät rikki, nehän vain katoavat. Ei niistä sen jälkeen enää puhuta. Hyvä merkki terveistä ominaisuuksista mahtaa olla mm. se, että vielä 8-10 vuotiaatkin, jos tilaisuus annetaan, revittelevät radoilla huippuaikoja ja ovat pysyneet kotioloissakin terveinä, semmoisiakin siellä kärjessä silloin tällöin (tai mineissä aika useinkin) keikkuu. Maxi-koirilla tosin taitaa eläköityminen olla vastassa hieman varhemmin.

Ihannetilanne tosiaan olisi se, että ne agilityyn käytetyt jalostuskoirat olisivat todella "testattuja" siinä lajissa. Eli miten ne on kestäneet, sekä pääkoppa että kroppa kerta pari viikkoon treeniä tai useammin, liikkumista paljon ja monipuolisesti, kisaamista 1-4krt / kuukausi ja mahdollisesti siinä sivussa vielä metsästystä ja muuta aktiivista toimintaa, kun agility on vaikkapa tauolla. Parsonilla ja muutamalla muulla terrierillä (ja toki  muutamalla muullakin rodulla) on sellainen etulyönti asema, että ne ovat aika vasta vielä olleet ensisijaisesti työkoiria, rankassa, fyysisesti ja henkisesti vaativassa työssä. Luonne on jo alunalkaen jalostettu siihen sopivaksi, vaikka toki rodussa kuin rodussa niitä poikkeuksia löytyy. Ja parson siis ihan vaan rotuvalintana on usein agilityynkin sopivaksi mainostettu. Mutta onko se sitä, kun etsitään ihan oikeaa urheilukoiraa?

Kun tosissaan tavoitteleekin siitä kuuminta kärkeä ja haluaa menestyä, varmin reitti mahtaa olla käyttökoirien kautta. Eikä riitä kysyä, että kisaatteko / metsästättekö koirillanne, vaan että kuinka paljon ja miten toimii. Agilitysta tilastot onkin valmiiksi tarjolla, metsästyksen kautta jos kestävyydestä haluaa tietää niin on sitten luotettava omistajaan itseensä. Puhun nyt varman päälle pelaamisesta, mutta sitähän se ei voi ihan kokonaan koskaan olla. Ja niin, eihän se haittaa kysyä, että miten koirat ovat pysyneet terveinä - siis ihan kaiken kattavasti.

Aktiiviset, terveet vanhemmat todennäköisesti mahtavat periyttää myös aktiivisessakin elämäntavassa terveinä pysyviä pentuja. Mitä suuremmat tavoitteet, sitä paremmat lähtökohdat sitä varten kannattaa valita.

Nykytrendi tosiaan on kuvauttaa koira hännästä kirsuun ennen kisauran aloittamista. Tekeekö se sitten koirasta tervettä lajin kannalta, ei tietenkään välttämättä. No, agility onneksi sen kertoo, ennemmin tai myöhemmin jos treeni on tasapainoista, että miten milläkin lähtökohdilla koira tässä lajissa pärjää. Lähtökohtaisesti terveenkin koiran voi toki valitettavasti rikkoa myös, monella tavalla.

[ Olen myös joskus miettinyt, että mikäli koiran kanssa olisi agilityn sijaan harrastettu esim. mejää (huomattavasti kevyempi laji fyysisesti, mutta koiraa yhtälailla "työllistävä"), olisiko sen elinikä syystä tai toisesta pidempi tai vanhuus miellyttävämpi? Mutta koska laji on nuori, niin näitä vanhoja agilitykoiria joita on runsaasti treenattu ja paljon kisattu ei oikein vielä ole. Samalla lailla kuin urheilevan ihmisen, tulisi urheilevan koiran mielestäni ansaita elinvoimainen ja miellyttävä vanhuusaika. Eikä niin, että rankalla lajilla on onnistuttukin rikkomaan koira ja tuotettu sille kivuliaat viimeiset vuodet. Tästä taas päästään siihen tasapainoon urheilun ja normaalielämän välillä. Urheileva koira vaatii hyvän kunnon ja terveen ja tasapainoisen lihaksiston ja elimistön. Nuori koira vielä venyy ja paukkuu, mutta mitä enemmän ikää, sitä huolellisempaa ja tarkoituksen mukaisempaa tulisi myös lihashuollon ja kunnon ylläpidon olla.  ]

Enkä nyt puhu pelkästään parsoneista, varmasti pätee moneen muuhunkin rotuun. Toivotaan kuitenkin, että harrastajille olisi jatkossa saatavilla agilityparsonin pentuja agilityssa jo kauan toimineista linjoista. Ja kun parsonista on kyse, ei tietenkään saisi unohtaa sitä alkuperäistä käyttötarkoitusta. Parson kuitenkin on metsästyskoira. Vaikka en itse metsästä, se ei tarkoita sitä, etten metsästysominaisuuksia rodussa vaalisi. Niiden olemassaolo kun ei oikeastaan vaikeuta sitä normaalia elämää sitten kuitenkaan, vaikka toisin monesti ajatellaan - tämä kommentti siis lähinnä niitä varten, jotka vieroksuvat metsästyskoiraa muuna harrastuskoirana. Mielessäni myös näen, että rodunomainen, ehkei niin riistalle syttynyt narttu voi saada aivan (metsälläkin) toimivia jälkeläisiä kun vain uroksen riistavietti on tallella (ja testattu!). Tärkeintä tuolloinkin on minusta luonteiden yhteensopivuus (ja aina edellyttäen, että ovat kaikinpuolin terveitä).

Mutta sitä kattavampaa jalostusmateriaalia odotellessa siis! Siiheksi asti mennään ja kokeillaan. Luotto omaan rotuun on kuitenkin vielä tallella vaikka oma tapaus olisikin jo valmiiksi aivan suvultaan agilityssa (sekä metsästyksessä) ummikko ;) Sitähän sitä on itsekin vielä vähän kaikessa. Ja onni (liekö se sitä) on omalle kohdalle käynyt, kun koirat ovat minun harrastamiseni tähän asti kestäneet - mutta eipä noita vuosiakaan ole vielä monta takana. Tässä sitä vähitellen ajatukset selkiytyy, että mitä sitä hakee ja haluaa omalta kasvatustyöltään ja harrastukseltaan.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan monia kisarikkaita ja terveitä vuosia teidän kaikkien koirille!