Joskus kauan sitten kirjoitin blogia koirista. Elämästä koirien kanssa. Kaikista niistä hassuista ja vähemmän hassuista oivalluksista mitä niiden kanssa teki, se oli semmoista oppimista ja yhdessä tekemistä. Ja sitä kai se on vieläkin, mutta välillä unohtaa nauttia niistä pikkujutuista. Eilen luin vanhoja blogikirjoituksiani, tästä ja siitä vielä vanhemmasta blogista ja muistan miten monesti arjessa tapahtui ja siitä piti sitten saada kirjoittaa blogiin. Ottaa joku hassu kuva tai kertoa joku sattumus. Tai muutenkin tuntui että niitä sattumuksia tapahtui joka päivä. Niin, tai niitä varmasti sattuu edelleenkin, mutta niihin ei enää niin kiinnitä huomiota.
Tänä aamuna vessassa istuessa katselin Jorea, joka oli ryöminyt likavaatekaapin alimmalle hyllylle pesuun menevän tyynyn päälle, jonka vastikään yläkerrasta löysin ja totesin siinä olevan juoksutahroja. Se tuijotteli minua sieltä kaapista, aikoi ilmeisesti odottaa siellä sen aikaa että saan aamupesut tehtyä ja voitaisiin alkaa lähtemään lenkille (paitsi että oli Esan vuoro lenkittää, se vain ei tiennyt, että olimme illalla tehneet vaihtokaupat). Ja silloin muistin, että joskus aikoinaan siitä olisi pitänyt ottaa kuva ja laittaa se blogiin.
Ehkä se aito innostus ja kiinnostus kaikkea kohtaan hiipui, kun se hiipui muillakin? Tai kun tulivat lapset? Tai kun sitä arveli jo tietävänsä kaiken? (en tosin tunnusta ajattelevani niin, mutta ehkä sitä kuitenkin ajattelee?) Tai kun netissä on jo tarjontaa niin paljon, niin paljon kauniimpia kuvia ja hauskempia juttuja, joten miksi vaivautua itse? Tai koska alkoi kasvattamaan...
Päivitystahti itsellä on varmaankin säilynyt siksi, että koirat ja niiden maailma, agility, kasvattaminen ja kaikki niihin liittyvä on tavallaan sekä minun työtäni että harrastus. Se on vastapainona arjelle, mutta se on myös syy tuntea itsensä tarpeelliseksi (seuratoiminta, kasvattaminen) ja sen parissa voi sekä hengähtää (lenkit), stressaantua äärettömästi (jalostuspolitiikka, sairas koira), oppia ja pitää hauskaa (kouluttaminen ja agility) että kokea suuria tunteita (kasvattaminen, kilpaileminen), vain muutamia mainitakseni :)
Mutta voi kun se tuntuu olevan nykyisin niin kamalan vakavaa :( Ymmärrän tietenkin senkin, että kasvattajana vastuu on vain kasvanut. Vaikka pentueita on takana vain kaksi ja toinenkin oli vahinko, on sitä silti kasvattaja ja sen polun jo valinnut. Mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi muista tehdä isompi asia niistä pienistä jutuista, että muistaa minkä takia tähän alunperin alkoi! Hyvin harva ottaa ensimmäisen koiransa niillä perusteilla, että tässäpä minulla jalostusnarttu ja tällä minä alan sitten heti kasvattaa ja muutenkin ryhdyn tosi vakavaksi. Ei, vaan sitä on ihan ihmeissään siitä omasta otuksestaan ja kaikki mitä se tekee on maailman hassuinta tai rasittavinta. Ja juuri siksi, erityisesti juuri siksi että kasvattaa, mahtaisi olla tarpeen muistaa se ja kaikki ne asiat, mitkä silloin ihan alussa olivat niitä tosi suuria.
Jotkut kasvattajat ovat ehkä parempia tekemään isoista asioista pieniä, mutta minä en onneksi sellaisia tunne :) Että jos tekisi niistä pienistä asioista isoja taas, jos ei niitä ihan tänne blogiin muista laittaa ja valokuvaa ehdi ottaa, niin ainakin muistaa ja hoksata ne itse ja pistää ne sinne sydämeensä vähän pidemmäksi aikaa, että taas päivän kerrallaan jaksaa vähän iloisempana ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti